— Ne entiset vanhat miehet kun ovat raivanneet niittyä, niin ne eivät ole raivanneet ainoastaan metsää vaan kivetkin. Niillä oli mukana hirveän suuret teräsmoukarit, joilla jylmäsivät kivet murskaksi ja ajoivat maaemään. Ainoastaan semmoinen louhi, joka ei lainkaan peity heinikkoon, sai jäädä paikoilleen, mutta siihenhän ei toki hupsukaan lyö viikatettaan. Heinän juuresta, sen minä takaan, ei löydy viikatteeseen yltävää kiveä, vaikka olenkin kolme kesää ollut niitä näkemättä.
— Eipähän ne sienien tavalla kasvane, kun ne kerran ovat hävitetyt, sanoi Juhani tyytyväisesti.
Pirtin pöydällä oli pöydänpään puolessa kukkurillinen juustomalja, piimähaarikka, kukkurilautanen hohtavaa kesävoita ja kolme paksua leipää päällekkäin. Pirttiin tultua Auno kädellään viitaten sanoi: — Menehän sinä — sanon sinua sinuksi — tuonne isännän paikalle syömään, siihen ei toista isäntää ilmesty ennen syksyä.
Auno ja Jertta asettuivat toiseen päähän pöytää vastakkain. Matti pääsi äitinsä syliin.
— Kylläpä tämä näyttää nololta, heinäaikana syödä yksinään, sanoi Juhani tuokion kuluttua. — Ennenhän tuota ruokapaikan ympärillä heinäaikana kihisi ihmisiä kuin muurahaisia. Tekin siellä erillänne kuin eriuskolaiset Karjalassa.
— Kyllähän sen sentään tämän toimituksen saattaa tehdä yksinäänkin, sanoi Auno. — Kolme kesää ja enimmät osat talviakin olen saanut syödä yksinäni ja sama kohtalo olisi nytkin, jos ei olisi tämä talo joutunut käsiimme.
— Kyllähän se ruoka maistaa yksinäänkin, sanoi Juhani lauhkeasti. — Kun hän tunsi, ettei Auno ottanut leikin kannalta hänen sanaansa, ei hän jatkanut puhetta.
Kun Juhani oli päässyt syömästä, kantoi Auno pöydänpäähän suuren tyynyn ja sanoi: — Tässä on päänalusta levätäksesi. Me lähdemme Jertan ja Matin kanssa haravoimaan.
— En uskalla tänne jäädä yksin, kun te menette pois. Minä pelkään, että minut uni pettää. Olin jo eilen aikeessa tulla tänne Toivolaan, mutta satuin tuolla tullessani tanssikemuihin. Kun siellä meni yö silmää ummistamatta, niin pelkään, että uni rupeaa velkaansa perimään. Lähden sinne niitylle ja nukahdan siellä, ja jos en ala jonkun viidentoista tai korkeintaan kahdenkymmenen minuutin perästä konkoa pystyyn, niin käykää potkaisemassa.
Niitylle tultuaan Juhani meni viikatteensa luo, köllistyi mättään kupeelle, pani lakkinsa silmilleen ja heittäytyi mitään ajattelemattomaksi, jotta uni tulisi pikemmin. Samassa rupesivatkin leveät hartiat nytjähtelemään hengityksen mukaan.