Oli kulunut aikaa ainakin puolentoista tunnin verran, kun haravoiminen oli lopulla.
— Minä lähden kiehauttamaan kahvia ja tuon sen tänne, sanoi Auno Jertalle. — Annamme niittäjän nukkua ja herätämme vasta kahville. Se kun on viime yön valvonut, niin nukkukoon nyt sen sijaan, kylläpä hän sen saattaa korvata sitten kun on hyväksi levännyt.
Oli kuin Juhani olisi kuullut sen puheen. Hän kimposi pystyyn ihan kuin säikähtynyt, hieraisi kaksin käsin silmiään, tillisteli taivaalle, taas hieraisi silmiään, tiiristeli aurinkoa ja viimein sanoi:
— Aurinkohan on kiertänyt senkin seitsemän sormihaaraa ja ette herättäneet. — Hän punalti päätään, hieraisi vielä silmiään ja vihaisesti koppasi mättäältä liippansa ja viikatteensa.
— Kuulimme sinun yön valvoneen, niin annoimme nukahtaa pitempään.
Kyllä nyt on vielä päivää heiluakin, ei ole hetikään puolessa, sanoi
Auno ystävällisesti ja lähti kahvinkeittoon.
Kun Auno toi kahvia niitylle ja hoihkasi Juhania tulemaan latoon kahville, oli Juhani sen alan viimeistä metsän väliin pujottautuvaa lahdeketta niittämässä. Hän ei lähtenyt ennenkuin sai sen niitetyksi. Sitten hän viikate olallaan tuli ladon luo ja sanoi:
— Tuostako sitä järjestään niitetään? Se tämän alan osa taitaa olla niitetty.
— Siitä sitä niitetään, sanoi Auno, — eikä siinä aivan paikalla laita vastaakaan. Tässä aituuksessa on yhdeksän alaa yhteen rautaan ja melkein kaikki laajempia kun tämä.
— Ei ole kaikki isompia, sanoi Jertta. — Sukastin ala, Suoperän ala ja Pörönperän ala ovat paljon pienempiä kun tämä.
— Niin, mutta siitä edestäpä tuo isonaukean ala on melkein kaksi vertaa niin laaja kuin tämä Pellonaluksen ala, sanoi Auno ja kehoitti Juhania istumaan kahvin lähelle.