Nyt olivat miehet levänneet ja lähtivät painumaan metsään, Aaro edellä ja toiset kynttä kantta perässä.
Kolmannen päivän aurinko alkoi painua laskulleen, kun miehet taas istahtivat taakkoineen levähtämään. Aaro tiesi, että nyt kohta ruvetaan nousemaan tunturille, jossa tämän taipaleen pää tavataan. Mutta edestäpäin rupesi kuulumaan huhuiluja. Jokaisen korvat höristyivät ja joku sanoi:
— Ihmisen ääniäkö?
— Ihan ihmisten, sanoi Aaro. — Ne ovat asettuneet tunturin juurelle meitä odottamaan. Eikä siellä tunturin laella juuri kauan viihdykään. Paljas kallio tai hiekka ja kylmä viima käy aina. Ei koskaan ole tyyntä.
— Ei koskaan tyyntä! huudahti Mikko.
— Ei siellä pilvien rajalla ole koskaan tyyntä, sanoi Aaro ja nousi lähtemään.
Huhuilu alkoi kerta kerralta kuulua lähemmältä, ja kohta noin kolmensadan askeleen päästä harveikkometsän läpi rupesi näkymään raukeita sinisenharmaita savutuppaita, jotka nousivat erään kuusiryhmän juurelta. Kohta rupesi näkymään korkealla puun telalla seisova Timo, joka katsoi hieman toiselle suunnalle ja aina tuokion kuluttua huusi täyttä kurkkua: »Huhuiuii». Tulijat olivat jo vähemmän kuin sadan askeleen päässä, kun Timo taas huikasi: »Huhuuuuui». Lainehtien lähti ääni leviämään erämaan äänettömään, raikkaaseen iltailmaan, mutta sitä ei Timo nyt joutunut kuuntelemaan, kun Aaro etumaisena kumarruksissaan taakkaansa kantaen tullessaan kiljaisi:
— Sillä ei hätä, joka huutaa, vaan sillä, joka voivottelee.
— Ka, tuoltapäinkö sen pahakkaat tulevat, sanoi Timo. Samassa valtion herrakin nuotion takaa kimposi pystyyn ja ihastuneena sanoi:
— Ja sieltähän te tulette kuin tulettekin kaikki terveinä ja iloisina, kuten pitääkin.