— Entäs pitääkö sitä nyt lähteä teille sinne tekemään tämmöinen yömaja?
— Kyllä, jos tässä ei tilaa liene minulle asti.
— Kyllä tässä on tilaa vaikka viidellekymmenelle miehelle, sanoi Aaro.
— Sopuhan se sijaa antaa, jos muuten rupeaa vähäksi käymään, kuului joukosta mukauttava sana.
— No, mitäpä siinä sitten muuta kuin tavarat tänne lähemmäksi ja rymähdetään yhdeksi taloksi, sanoi valtion herra ja lähti noutamaan käsilaukkuaan ja pieniä kapineitaan. Sekin toinen lähti jäykin askelin astua väntsimään mukaan, ja raskaat kellonvitjat hilisten rötkyilivät vyötäisten alapuolella.
Sinne jälkeen lähtivät kaikki miehet ja näyttivät ikäänkuin siitä olevan iloissaan, että heidän joukossaan on niin ilvatun näköinen olento kuin se toinen valtion herra. Kun miehet olivat Timolta kuulleet, että se on aivan ummikko, eikä taida meidän kieltämme yhtään sanaa, niin he jäljessä kävellessään ilvehtivät siitä yhtä ja toista. Joku sanoi sitä kelpaamattomaksi ratapölkyksi, toinen mainioksi hamppulion painoksi, kolmas kaivonvintin perän painoksi. Sanoipa joku tahtovansa koko värkistä vain kellonvitjat; ne kun panisi talvella ajoporon kaulaan, niin kenenkään muun poroilla ei olisi sellaista kaulakoristetta.
Kaikki tavarat tuotiin nyt nuotioitten luo, ja kun valtion herrat olivat valinneet paikkansa, niin joka mies otti palaset eväitään ja asettui syömään nojaten havuseinustaa vasten. Toiset ottivat hatut päästään, toiset taas söivät hattupäisinä. Hattu päässä syövät eivät olleet tietävinään mitään, vaikka toiset olivat avopäin, eivätkä avopäin syöjät olleet tietävinään mitään lakkipäisistä, hyvässä ystävyydessä rupattelivat vain keskenään hyvällä ruokahalulla, leikkasivat leipää ja lihaa ja suut pulluilivat täysinä. Mutta ei ollut vielä syöty puolisyöntiinkään, kun Aaro sanoi melkein komentavalla äänellä:
— Syökää miehet siihen katsoen, että vettä ette saa ennenkuin tuolla tunturin takana, vasta kun on kuljettu rajaa myöten enemmän kuin puoli peninkulmaa. Siellä on sitten vettä, ihan hölisevä puro tulee vuoren alta. Ja se ei iljetä, se on kirkasta kuin ilmeinen hopea.
Sen kuultuaan heitti joka mies syöntinsä ja joku heistä sanoi kaikkien puolesta:
— Hyvä, Aaro, kun sen sanoit! Kuollaksemme olisimme syöneet, niin tuntui ruoka makealta. Nyt täytyy elää sydänrasvoillamme sinne vesipaikalle asti. Mutta sitten me keitämme ja syömme ja syömme ja keitämme ja elämme kuin herrain hevoset laihossa.