Muutamat joukossa murisivat, kun ei nyt menty sinne asti. Olisihan sieltä pitäen voitu raja käydä noutamassa jäljestäpäin sinne. Mutta Aaro puolusteli itseään sillä, että kun sinne on lähes peninkulma matkaa, ei hän uskaltanut enää esittääkään. — »Mutta jos teitä haluttaa, niin lähdetään vain, kyllä sinne osataan», lisäsi hän.
Muutamat miehet sanoivat aivan innoissaan: »Lähdetään vain, ei muuta kuin saapas laulamaan.» Mutta toiset vastustivat lähtöä, kun tähän jäisi valmiiksi laitettu yöpaikka. Valtion herrakin sanoi:
— Ollaan tässä nyt yösydän. Aamusella ennen auringon nousua kohoamme tunturin lakeen, lyömme rajan ja sitten lähdemme hyvä toivo povissamme, kuin rahtihevosella ruokataloon päin kulkiessaan.
Niinpä jäätiin siihen yöksi. Yksi ja toinen alkoi painua havuiselle vuoteelleen, nuttunsa lievettä vetäen korvilleen, jotteivät uilottavat sääsket tulisi puremaan kaulaa tai kasvoja ja siten häiritsemään unta.
Sanottuaan toisilleen jonkun sanan valtion herratkin seurasivat miesten esimerkkiä, ja tuokion kuluttua ei koko joukosta kuulunut muuta kuin sieltä täältä joku jyrisevä kuorsaus ja lieskottelevasta nuotiosta silloin tällöin pieniä ripsauksia, jolloin lennähti pieni palava kipinä syrjään, sammuen kuitenkin siihen.
Kuudes luku.
Huomisen päivän aurinko oli jo yli tunturin laen paistamassa, kun Aaro heräsi ja varovasti nousi istualleen ja katseli, näkyisikö ketään valveella aloittaakseen puhetta, jotta sen kuultuaan alkaisi yksi ja toinenkin valveutua. Mutta kun jokainen reuotti hervotonna ja elämästä tietämätönnä, niin Aaro kallistui entiselle paikalleen.
Aaroa ei kuitenkaan enää nukuttanut. Ajatukset askartelivat siinä vuoren alta tulevassa kirkkaassa purossa ja milloin siellä ollaan. Vähin hän katsoi kelloaan ja itsekseen hymähteli illalliselle miehisten miesten päätökselle, että aamulla ennen auringon nousua jo lähdetään.
Viimein, kun kello kävi jo kahdeksatta, Aaro pukkasi vieressään olevaa miestä kylkeen ja sanoi:
— Ala nousta henkesi lähtöä katsomaan.