Mikko ei tuntenut mitään ihastusta Ledenbergin tarjousta kuullessaan. Koko asia jylähti oudosti mielessä ja tuntui vastahakoiselta. Mutta kun oli kysymyksessä Aunon kotitalo, ei hän tahtonut asettua vastarintaan. Tarjous oli Aunolle kuin taivaan lähettämä ilosanoma, ja siksi Mikkokin koetti voittaa vastahakoisuutensa.
— Ottaisihan koirakin leipää, kun olisi rahaa. Meikäläisillä on matti taskussa, käsi melkein tyhjä eikä toisessa mitään, vanha sananlaskuhan on, että kielletty on rahaton kaupasta.
— Sana rahaksi, viimeinen velaksi. Nuori mieshän on rahaa, sanoi
Ledenberg iloisesti.
Mikko vähän ajatteli ja sanoi miettiväisenä:
— Kuinka suuri on Mäkelän hinta ja kuinka paljon sitä kaupan aikana pitäisi olla rahoja.
— Mäkelän hinta on kuusituhatta kolmesataa, sanoi Ledenberg vakavasti. — Se oli sen tuomion sisältö, ja siitä ne sen minulle löivät, kun ei kukaan tarjonnut enempää, ja siitä minä sen myyn. Kaupan aikana maksun suuruus riippuu siitä, minkä verran te jaksatte ja haluatte maksaa, mutta aivan rahatta en olisi hyvin halukas kauppaan.
— Riittäisiköhän, jos minä nyt kaupan aikana keräilisin tuhannen kolmesataa? Jäisi tasalleen viisi tuhatta kauppasummaksi.
— Riittää. Se riittää yllinkyllin. Loput voitte maksaa suorittamalla esim. tuhat markkaa vuodessa, huudahti Ledenberg ja voimakkaalla käden hujauksella viittasi penkillä istuvaan konttoristiin ja sanoi käskevästi:
— No Niilo, alapas tehdä kauppakirjaa! Sinulla kai on laukussa paperia ja kirjoituskompeet?
Konttoristi toi ulkoa pienen laukun, josta kaivoi pöydälle kaikki asiaan tarvittavat kojeet ja istuessaan kirjoittamaan sanoi: