Huomenaamuna aurinko ruskotti pilviin ja taivaanranta auringon nousun kohdalta oli vaalean kullan värisenä, kun Auno kiirehti lähtemään kahden peninkulman matkalle Niemelään joutuakseen iltasella takaisin. Ja ilta olikin jo niin myöhä, että vain sammuva matala päivänvalon juova näkyi enää läntisen taivaan rannalta, kun Auno hikisenä ja päähuivi kaulalle laskettuna saapui kotiin. Väsymyksestä huohottaen hän istui pöydän sivulla olevalle rahille lähelle Mikkoa, joka oli lampun valossa kutomassa verkkoa. Jertta tuli nyt Aunon luokse, ilmeinen epätoivon arkuus kasvoissaan, ja ääni hieman väristen sanoi:
— No mitä sitä nyt sinun matkoillesi kuuluu?
Auno kaivoi povestaan vaaleankeltakuorisen kirjeen, ojensi sen Jertalle ja sanoi:
— Tuosta kai näet mitä kuuluu.
Jertta repäisi kirjeen pään auki, nykäisi kahdeksi taitetun kirjeen sen sisästä ja ensimäisen rivin nähtyään hypähti koko olennollaan, kasvot hulmahtivat loistaviksi. Toisella kädellään lyöden lanteeseensa hän taas hypähti.
Sen nähtyään Mikkokin seisautti verkonkudontansa ja Jerttaan katsoen kysyi: — Mitä siinä luetaan?
— Tässä on vain neljä lausetta, mutta ne ovat paljon puhuvia, vastasi Jertta. — On vain: »Rakas Jerttani! Kiroten niitä ilkeitten juorujen kuljettajia pyydän anteeksi viimeisen kirjeeni tuomaa erehdystäni. Sydämestäni iloitsen, että se oli juorua. Ensi pyhänä tulen hakemaan sinut kotiini tänne, ja katkaistaksemme juoruämmäin tiet käymme samalla tiellä kirkolla laittamassa kuulutuksen. Ole silloin valmis lähtemään. Oma Erkkisi.»
Yhdestoista luku.
Jertta oli viety Niemelään ja Mäkelässä Mikko, Auno ja Matti olivat kolmen. Mikko veti muraa pelloille ja maaliskuussa oli kaikilla pelloilla sitä aalto aallon vieressä. Ainoastaan laihopellon lumen pinta näkyi sileänä, murarystyjen synnyttämiä nietosjuovia ei näkynyt.
Oli tuiskuinen maaliskuun sunnuntai, eikä aurinkoa näkynyt koko päivänä. Keskitalosta oli kuitenkin oltu kirkossa ja kirkkomiehet toivat postista saamansa kirjeen Mikolle. Kirjekuoressa oli kummallisen kuluneella herraskädellä niin huonosti kirjoitettu Mikko Mäntysen nimi, että siitä tuskin sai selvän. Mikko katseli sitä kauan ja koetti arvailla, kuka tuo nyt on tuo kirjoittaja. Viimein hän kuitenkin aukaisi kirjeen, josta näki, että kaksi kirjearkkia oli aivan täyteen kirjoitettu vielä huonompaa ja oikein tiheää kirjoitusta. Mikko hymähti itsekseen arvellen, että onpas työtä täksi kevääksi, ennenkuin tuo on selvänä. Tuntui lamauttavalta ruveta sitä ollenkaan lukemaan. Mutta viimeisen sivun alla seisoi: »Nygren, kruununnimismies.» Kuuma virta hulmahti Mikon koko olennon läpi, sillä hän arvasi, että tuossa on nyt selvänteko niistä lappalaisista. Ja oikein hän arvasikin. Se lappalaisten juttu oli päättynyt, ja nimismies siitä hyvästä, että Mikko oli lappalaiset toimittanut hänen käsiinsä, oli tässä kirjeessä juurta jaksaen kuvannut koko oikeudenkäynnin. Mutta Mikko ei kerjennyt lukea muuta kun kaksi sivua, kun kaksi lautamiestä, Taanun Tuomas ja Komulan Kusti, ajoi pitkällä, tyhjällä matkareellä kartanolle ja kiireesti pistäytyivät pirttiin.