Hän oli nuori silloin, kun minä hänet ensimmäisen kerran näin. Minä menin äitini kanssa hänen luokseen viemään työtä, sillä hän kuului olevan ahkera ja tottunut nypläämään pitsejä ja tekemään kaikenlaista käsityötä. Pitäjän rouvien kesken pidettiin häntä aivan erikoisessa arvossa, ja pakanalähetyksen hyväksi toimiva ompeluseura teetti hänellä paitoja pikku pakanoitten mustien ruumiitten verhoksi. Oikeastaan tämä työ olisi kuulunut rouville itselleen, mutta kun heidän aikansa useimmiten meni juorujen kutomiseen kirkonkylässä niukalti tarjona olevasta ainehistosta, ja kun Hanna — se oli hänen nimensä ei vaivaistalon asukkaana voinut vaatia mitään määrättyä palkkaa, ja kun hän, kuten sanottu, oli vielä näppärä sormistaan, kannettiin hänelle suurin osa ompeluksia. Paitsi pakanalähetyksen töitä, kertyi Hannalle muutakin hienompaa ja sormivikkelyyttä kysyvää puuhaa. Pitäjän rouvien yömyssyihin ja paitoihin tarvittiin pitsejä, vieläpä useimmassa tapauksessa mainitut tarve-esineet kokonaisuudessaankin joutuivat Hannan valmistettaviksi. Hänen luonaan kävi asiakkaita usein, ja vaivaistalon eteläpään ikkunan ohitse kyläilylle kulkevat rouvat pysähtyivät armollisesti puhuttelemaan Hannaa ja kertoilemaan hänelle kuulumisia siitä maailmasta, johon tytöllä itsellään ei ollut pääsyä.
Hän oli näet sidottu paikoilleen sillä tavoin, että molemmat jalat olivat täydellisesti halvatut; Kun häntä puhutteli ikkunan lävitse, ei sitä ollenkaan huomannut. Sisältä katsoivat vain nuoret kasvot, säännölliset ja ilmehikkäät, vaikka monivuotisesta sisällä-istumisesta tavattomasti kalvenneet. Silmät välähtivät välistä hehkuvaa elämänhalua, mutta enimmäkseen niissä asusti surumielinen kiilto. Ja suorastaan synkkä ilme sävähti niihin, jos joku sattui kysymään, haluttaisiko Hannaa tulla ulos näin kauniina kesäisenä päivänä.
Silloin saattoivat muutoin lempeät ja miettivät silmät toisinaan lingota kysyjään suorastaan vihaisen katseen, vaikka mokoma kysyjä sitä tuskin huomasi, kuten yleensä ihminen, jolla ei ole riittävää hienotunteisuutta, ei havaitse epähienoutensa seurauksia.
Mutta pian hiipi jälleen Hannan silmiin tavanmukainen kohtaloonsa tyytyjän ilme. Hän ei ollut tottunut kapinoimaan välttämättömyyttä vastaan, ja hänen kohdalleen oli sattunut sellainen välttämättömyys, että piti istua kytkettynä yhteen paikkaan, vieläpä verraten ikävään.
Kaikki ihmettelivät, miten ahkerasti Hannan kädet tekivät työtä, mutta kukaan ei juuri kysellyt, miten hänestä oli tullut jalaton nuorella iällään. Hän oli tullut useimmille ilmestyksenä sinne vaivaistaloon, valmiina jalattomana, eikähän sinne ehyitä ja terveitä ihmisiä tuodakaan, se kun on vaivaisten koti.
Mutta minä kuulin sittemmin Hannan onnettomuuden tarinan. Siihen oli kuitenkin kulunut aikaa, sillä minusta vasta aikamiehenä tuli siinä määrin utelias, että minä halusin kuulla ihmisten onnettomuudestakin, enkä vain onnesta, josta useimmat ovat kyllä kärkkäitä kertomaan.
Se tarina ei ollut pitkä, ja ehkä Hanna juuri sen vuoksi sen kertoikin. Pitkää onnettomuuden historiaa ei kukaan mielellään haasta julki, vaikka sille kuuntelijoita löytyisikin.
Hän oli aikoinaan ollut pienen mökin pikkuinen tyttö, vanhin suuresta sisaruskatraasta. Varsin tuhoisena hänet jo pantiin paimenelle, ensin kaitsemaan kahta omaa lehmää ja sitten hiukan suurempana pitämään huolta kartanon karjasta. Ne ajat olivat olleet hänen onnellisimpansa. Hän oli rakastanut avaroita laitumia, leppoisia lehtoja, ja kukkulalla oli hän välistä kirkaissut elämänriemusta. Milloinkaan hän ei ollut kadehtinut toisia parempiosaisia, sillä hänen mielestään ei ollut mitään sen parempaa osaa kuin juosta vapaana pitkin maita ja metsiä. Karja ei kovin paljoa orjuuttanut, sillä oli laajat laitumet, ja paimeniakin oli useampia. Niin oli hän pitkät tovit joutanut katselemaan auringon kirkkautta ja ihmettelemään, miten suuri voima sillä oli keväällä ja kesällä ja miten se syksyllä muuttui ikäänkuin vanhemmaksi ja vakavammaksi.
Sitten hänestä oli tullut melkein aikaihminen. Hän oli jo päässyt ripille, ja rouva oli sanonut, että Hanna on näppärä tyttö, nopea ja täsmällinen työssään, hänet otetaan sisälle, siten hän pääsee helpommalle.
Voi, miten omituiset käsitykset herrasväellä on helppoudesta! Hannasta oli hänen uusi asemansa päinvastoin mahdollisimman vaikea. Hän joutui palvelemaan kaikissa herrasväen pidoissa ja kutsuissa, joita oli yhtämittaa. Niin menivät päivät ja kuluivat yöt yhdessä ryöpyssä. Hanna ei juuri milloinkaan kerinnyt kunnolla lepäämään, sillä hän oli vähitellen saavuttanut isäntäväkensä ehdottoman luottamuksen. Ilman häntä ei enää tultu toimeen, piti olla joka paikassa Hanna ja aina vain Hanna.