Mutta Anna loi suuret, ihmeellisen kostean verhon peittämät siniset silmänsä puhujaan eikä sanonut mitään. Siitä pitäen hän kuitenkin alkoi huomata nuoren herran katseen, vaikka kulkikin ohitse niinkuin se ei olisi häneen lainkaan koskenut.
»Sinä olet kyllä kuin prinsessa, mistä lienet sellaiseksi tullutkin, mutta piikatyttö ei pääse hoviin», sanoi viisas kansa.
Anna ei vieläkään puhunut mitään, pyöräyttihän vain päätänsä ja meni menojaan.
Hän oli ennen ollut karjalla, mutta sitten hänet otettiin sisälle. Se johtui siitä, että useat talon lukuisista vieraista olivat huomanneet tytön kauneuden ja sanoneet rouva vapaaherrattarelle: Teillähän on kokonainen aarre navetassa, siirtäkää hänet toki tänne kaunistukseksi, hänhän on aivan kuin prinsessa.
Siitä pitäen oli nuori herra yhtämittaa Annan tiellä, ja hänen katseeseensa alkoi ilmestyä yhä enemmän tulta. Aluksi ei Anna sitä huomannut, mutta kerran oli herra auttanut häntä mattojen kokoamisessa ja kysynyt Annalta, eikö työ ollut hänelle raskasta. Anna oli silloin katsonut ihmetellen herraa silmiin ja ollut sanomaisillaan, että mitäpä tämä nyt on, tavallista työihmisen askaretta. Mutta se tuli oli polttanut häntä, hän oli jäänyt mykäksi ja mennyt omituisesti hämilleen.
Ja sitten oli nuori herra aina ehättäytynyt puhumaan Annalle, että tällainen palvelijan työ ei sovi hänelle, koska hän on niin kaunis kuin prinsessa.
Kului kuukausia ja tuli kevät. Vanha ja viisas kansa alkoi kuiskia, että nyt kuuluu hovin nuori herra kulkevan sen Annan kanssa tuolla lehdoissa; niin se sitten sillekin tytölle kävi. Kovin olikin hieno ja herrashipiäinen. Eivät ne säily tuollaiset kansanlapset, joilla on prinsessan näkö. Mikä heitä sitten meikäläisistä synnyttäneekin…
Sitten tuli syksy. Annan posket olivat painuneet kuopille, varsi ei ollut enää solakka, silmistä oli hävinnyt se kostea kiilto, ne tuijottelivat nyt jonnekin hyvin kauas, menneisyyteenkö vai tulevaisuuteen, sitä on vaikea arvata.
Kerran silloin syksyllä oli Anna ilmestynyt palvelijattarien kamariin hyvin touhuissaan. Sillä kertaa eivät hänen silmänsä olleet tuijottaneet, vaan oli niissä ollut varsin käskevä ilme. Hän oli sanonut, että tästä lähtien ei tarvitse kuulla muuta kuin häntä, koska hän on emäntä talossa. Sitten hän oli mennyt vanhan vapaaherrattaren luokse ja vaatinut avaimia, sillä hallitus siirtyy hänelle, nuorempiin käsiin.
»Se kuuluu Annakin tulleen hulluksi tuolla hovissa», kohisi kansa, »mitä lienee nuori herra sille uskotellut himonsa vallassa; nyt se kuuluu vaatineen vanhalta rouvalta avaimia. Maantielle on kuulemma tullut lähtö. Taitavat sen asiat olla hullusti.»