Sitten kului monta kuukautta, ennenkuin kansa tiesi mitään Annasta. Hän oli hävinnyt seudulta, eikä kansa tavallisesti pidä huolta muusta kuin omasta piiristään. Vasta seuraavana keväänä kertoi joku, että Annaa oli pidetty vankilassa lapsensa surmaamisesta, sitten hänet oli siirretty mielisairaalaan, josta kuitenkin pian päästetty pois hiljaisena ja vaarattomana.
* * * * *
Noista tapauksista oli kulunut jo ainakin kymmenen vuotta.
Anna oli huutolaisena eräässä talossa. Hän oli talvisin aina työteliäs, eikä liikkunut minnekään. Mutta keväällä hän meni metsään, sitoi seppeleen päähänsä ja vietti häitä jonkun prinssin kanssa. Syksyllä hän vaati emännältä avaimia, mutta ei pahastunut, kun tämä hyväluontoinen ihminen hänelle selitti, että eihän prinsessan sovi kantaa avaimia, ne kuuluvat emäntäpiialle.
KOHTALO
Suurenpuoleinen, upeasti kalustettu huone. Seinillä tauluja, jotka kiinnittävät huomiota etupäässä koollaan ja paksuilla kultakehyksillään. Lattialla kalliita mattoja. Pöydiltä riippuvat isot samettiset liinat kuin norsun korvat. Uljaissa maljakoissa keinotekoisia kukkia. Koko kalustus tekee sellaisen vaikutuksen kuin olisi se jonkin erikoisliikkeen joulunäyttely, josta hintaliput vain puuttuvat.
Keskellä riippuu katosta sähköruunu, joka on ainoastaan puoleksi sytytetty, joten seinämillä häilyvät tummat varjot. Ruunun alla ylellisesti katettu illallispöytä.
Varatuomari Hallas kävelee kärsimättömänä edestakaisin. Kello on vähän yli yhden yöllä. Hallas näyttää odottavan jotain, astuu väliin ikkunan ääreen, raottaa akutinta ja katsoo talvikuutamoiselle kadulle, kuuntelee, sitten laskee uutimen alas, kävelee, seisahtuu taas ja kuuntelee, sitten kävelee jälleen niin kuulumattomasti, että pieninkin ääni eteisestä saattaisi estymättä yltää hänen korviinsa.
Hetken perästä kuuluu kadulta reen jalasten kitinää ja kulkusten helähdyksiä. Tuomari Hallas rientää eteiseen ja palaa jonkin ajan kuluttua takaisin Elsan seurassa.
Hallas. Tulittehan kumminkin. Minä jo luulin, ettette pidä lupaustanne.