Tälläkin kertaa herää kysymyksiä, jotka vaativat kaikkien matkustajain huomion, joskin nyt pysytään rajoitetummalla alalla ja jutellaan ylipäänsä vuodentulosta y.m. kansantaloudellisista kysymyksistä, horjahtamatta politiikan livettäville poluille.
Tällä radalla ei junailijakaan tee yhtä virallista vaikutusta kuin äskeisellä, hän on puvultaankin paremmin proletaarin näköinen, sillä virkatakkiin on aika jättänyt ahneitten hampaittensa jälkiä. Hän jää mielellään, kun ei mitään erikoisempaa kiirettä ole, juttelemaan kyydittäviensä kanssa, lausuen silloin tällöin omankin mielipiteensä esilläolevista kysymyksistä.
Niin, yleensä tuntuu täällä hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Kaikki ihmiset junailijaa myöten ovat kuin vanhoja tuttavia, ja kun jollakin asemalla juna seisoo kauemmin, poikkeamme pienelle tervehdyskäynnille veturin ääreen. Siltä käynniltä jää sellainen vaikutelma, että niin kuljettaja kuin lämmittäjäkin mieluummin istuisivat meidän seurassamme kolisevassa vaunussa, jossa arvaavat pohdittavan jokaiselle aikaansaseuraavalle kansalaiselle tärkeitä ja mielenkiintoisia kysymyksiä, kuin istuvat veturinsa ikävässä yksinäisyydessä, ainoana seuranaan kello ja kilometrintolpat.
Sitten päästään Jyväskylään, Suomen Ateenaan. Meillä oli tällä kertaa ollut verraten virma höyryhevonen edessä, sillä emme pysähtyneet laittomasti yhtään kertaa. Äijälänjoki näkyi melkein savuna ja Jyväsjärvestä, jota jokainen alkuasukas pitää vähintään valtamerenä, pisti silmään vain pieni ja epäilyttävä pilkku.
Kerran saavuin Jyväskylään paljon huonommalla kyydillä. Siitä on nyt jo aikaa. Oli hämärä syksyinen päivä, mielessäni uinui hiljainen rauha, ja se sama näkyi saaneen vallan myös junaa vetävässä koneessa. Tämä viimemainittu ei tuntunut olevan lainkaan halukas vierittämään eteenpäin allekirjoittaneen kallista persoonaa. Haapamäen ja Jyväskylän välillä on muistaakseni vain yksi kahviasema, mutta tällä puheenaolevalla matkalla niitä sattui tuon tuostakin, tai, jos suoraan puhun, ei juuri kahviasemia, vaan puolukkapysäyksiä, sillä valtion kyyti antoi minulle tilaisuuden täyttää ei niinkään vaatimattoman vatsani metsän tuoreilla antimilla. Asian laita on näet niin, että me seisoimme kolme, neljä kertaa jokaisen aseman välillä. Jyväskylään vihdoinkin päästyämme käännyin kuljettajan puoleen kysymyksellä:
— Mistä tämä tämmöinen etevä vauhti?
Johon kuljettaja vastasi minuun ymmärtäväisesti silmäten:
— No, kun juuttaat, en paremmin sano, poltattavat vanhoja ratapölkkyjä.
Ymmärtää sen herra itekki, ettei niillä höyry pysy.
Kaupunkiin vihdoin päästyäni ei minulla ollut selkoa vanhan hyvän ystäväni asuinpaikasta, minkä vuoksi käännyin haukottelevan ja ankarasti ikävystyneen asemamiehen puoleen näin kysyen:
— Missä se ja se asuu?