Ei se ohut ihme, että maamies päästyään kevättöistä ja heinäntekoa odotellessaan piti juhannusta tavallista suurempana juhlana, nuoria koivuja pihamaalleen haki, aattoiltoina kokolla kävi ja pyhän sitten koivujen alla varjossa unia veteli, jos ei sattunut niinkuin kirkolle lähtöä.
Tämä juhannus, se oli sellainen iloinen väläys niin rikkaan kuin köyhänkin elämässä, eikä niitä sen puolesta oikeita isoja rikkaita tässä Markkulan pitäjässä siihen aikaan ollutkaan. Mikä eli paremmin, mikä huonommin, mutta jokaisella taisi olla omat kiusansa. Ainahan se joku ylvästeli, kun ei tarvinnut talvella takkiraudan ajoon lähteä Kourun ruukilta Mömmölänlahteen, vaan tuli läpi vuoden omillaan toimeen ja siemeneksikin riitti, mutta, eiväthän ne toki kaikki ihmiset ole tehtyjä samalla lestillä, niin jotta suopihan heille pienen kopeudenkin ilon, kun vaan kuka sen katsoo niinkuin itseänsä puettavan.
No niin, Sukslevän väki oli pannut lukon oveen ja lähtenyt suurella nuottaveneellä soutaa luikuttelemaan Hirvikoskelle, josta vielä oli hyvänpuoleinen huippaus metsätietä Luvelahen pohjaan, kokkopaikalle. Tietysti oli ennen lähtöä haettu juhannuskoivut pihalle, ja muutapa sitä ei oltu iltarupeamalla tehtykään.
Siihen sopivat yhteen matkaan sekä isäntäväki että palvelijat ja vielä Maijasstiina Poutiainenkin. Mikäpähän se oikeastaan onkaan muu ero isännällä ja palkollisella kuin että toinen maksaa palkan ja toinen sen saa; yhtä työtähän ne muuten tavallisesti paiskivat. Ja jos nyt toinen käskee ja toinen tottelee, niin välipä tällä, kyllähän sen puolesta samaan veneeseen sopii ja peräkkäin metsäpolulle marssimaan. Sopii niinkin, ja aina oli sopinut tässä Sukslevässä ja melkein kaikissa muissakin taloissa. Se on sellainen maan tapa.
Tämä oli hyvä peränpitäjä tämä Tuavetti Tarvainen, se taito oli hänelle jäänyt perintönä isältään, jonka kanssa olivat ennen, isäntä Tuavetin ohessa vaan tavallinen Sukslevän Tuakko ja pahainen vielä siksikin, soudelleet Hirvijärven ristiin-rastiin. Sen piti tämän maalaisen kyetä jo pienestä pitäen airoille tyynessä, jos tuulessakin. Ukko Tarvainen, jonka oikeat ristimänimet olivat Helsingin horisontin allakasta otetut Optatus Anskaarius, oli ollut seutukunnan kovimpia kalamiehiä. Kohta kun keväällä oli rantaan vähän rakoa ilmestynyt, oli ukko Anskaarius siellä rysiään panemassa, ja niihin kun ajautui haukia ja lahnaa, jotta hirvitti. Ja jos oli sattunut jokin sären-sorrikka uteliaisuudessaan, tai ahven, joka on niitä kalojen vähimpiä tuon järkensä puolesta, menemään rysään isompien kalojen joukkoon, niin järveen takaisin heittää hujautti ukko semmoisen. Sanoi että kun ajakset, hylyt, sopimattomaan seuraan, eivätkä edes häpeä heiveröisyyttään. Vaikka ei se ukko muulloin särkeäkään ylenkatsonut, ei toki. Keväällä se niille tokeita teki ja mertojaan asetteli, ja särkikeittoon sai Sukslevän pere tyytyä kaiket keväät; parhaat kalansa ukko kuljetti Kourun ja Jyvänniemen ruukille herrojen särpimeksi. Mitenkäpä se muuten tämä vähävarainen talollinen pennin syrjään kiinni pääsee kuin ve'en viljasta ja aallon antimesta. Parempi on syöttää Kourun herroille kaloja kuin niitten takkirautoja talvikaudet rahdata, kun ei kuitenkaan pelto perettä elätä. Näin haasteli ukko, ja oikeassa se mahtoi ollakin. Siitä pitäen on nyt maakin jo ruvennut tuntuvammin tuottamaan, mutta sillä oli ukolla omat meininkinsä. Ja kun oli kalamies mieleltään, niin kalasta puhui.
Ja sitten se oli kesäkauden myöhäiseen syksyyn saakka tuhrannut verkkojensa kanssa, eikä ollut unohtanut edes salakan kutuakaan. Niitä oli aina kolme kesässä, ja nyt taitaisi juuri olla toinen tässä juhannuksen seudussa, mutta ei ollut isäntä Tuavetilta tullut niitä seuratuksi, se kun on nuottapeli nykyisin pääasiallisimpana pyyntikeinona, ja sillä lähtee aina kukkokalaa, joshan suolattavaakin. Ei tullut Tuavetista isänsä laista pyyntimiestä. Ainoa, mikä lie täysin isältä periytynyt, oli matikan kudettaminen talvella. Liekö tuo siksi niin veriin jäänyt, kun se oli kaikista vaikeinta. Kuta pahempi pyry, sitä vikkelämpänä ukko Anskaarius oli heilunut matikanrysillään. Ja tämän Tuavetti Tarvaisen luonto on myöskin semmoinen, jotta se aina rakastaa ankaraa työtä. Se se vasta on poikaa Tuavetin mielestä, kun tammipakkasessa ja pyryssä saa syteä avantoa matikanrysälle. Silloin pursuaa kaikista jäsenistä oikein esi-isien voima, ja uhallakin hän viskaa rukkaset hangelle ja huitelee paljain käpälin koetellen, jotta onko sinussa, tammikuun talvi, edes miehen käsille kävijää, saatko purruksi punaiseksi? Saahan se, peijuoni, mutta kun vähän puhaltaa kämmeniinsä, niin sillä se asettuu. Kun on kerran tämän muka pyöreän pallon kylmälle kantille sattunut Sukslevän talo, niin pitää sen isännän koprien talven kouristus kestää.
Vanhoja asioita Tuavetti muisteli veneen perässä istuessaan. Kyllä hän nämä vedet tuntee Talluskoskia ja Hirvikoskia myöten. Kiviä tässä on Hirvijärvessä, mutta totta Tuavetti kivet kiertää. Niin on hän ylpeä tästä taidostaan, että pitää venekunnalle huomauttaa, jotta:
— Sitä ei tämmösjtäkkää lastija joka mies ossoo ohjata oekeeta reittiä.
Niitä on neät nuita kivijä tässä järvessä melekeiv vier'vieressä.
Samassa raapaisee veneen pohja kiveä, niin että oikein heittää toiselle laidalle. Tuavetti ei siitä yhtään hämmenny, vaan jatkaa itsetietoisena:
— Siinäkii o' yks, ja vielä kaekkiim pahimpija.