Muuta kertaa ei onneksi raapaisekaan, joten Tuavetin maine taitavana perämiehenä jää vikaantumattomaksi. Yksi kolaus ei sille mahda mitään.
III.
Luvellahen pohjukka oli Hirvijärven, Pienen Talluksen ja Muuraisen ympäristöläisten vanha kokkopaikka. Kukapa hänen tiesi, miten kauan siinä oli juhannuskokkoja poltettu. Jokainen kyllä muisti siellä käyneensä pienestä mallukasta, mutta missäpä nuo lie olleet kirjoitetut Luvellahen kokkojen historiat ja aikakirjat?
Luvellahti pistää sujauttaa pohjukkansa Pienestä Tallus-järvestä noin ruotsinvirstan päähän Hirvijärven eteläpäästä, josta Hirvikoski lappaa vesiä Ylä-Muuraiseen. Siinä oli pari-kolme kyläkuntaa mainittujen kolmen järven ympärillä, sellaista pohjois-savolaista harvaa kylää, joissa naapuriin saattaa olla hyvinkin kilometrin matka. Ne ovat asutukset täällä päin harvasteessa, koska seutukunta ei ole sivistyksen rintamaita, vaan semmoista ilman aikojaan jälestätulevaa Markkulan pitäjää, jonka kansa kuitenkin on karun luonnon kanssa saanut käydä ankaraa olemassaolon taistelua, jollaisesta rintamaan rikkailla ei ole tietoakaan.
No, tarpeellisia ovat molemmat, niin rintamaitten äveriäät kuin nämä korven köyhätkin, samaa kansaa, eikähän sitä mistä jokaiselle niitä paraita paikkoja!
Mutta paitsi niitä kolmea mainittua kylää, kävi Luvellahen kokolla vielä paljon kansaa Hirvijärven toiselta puolelta. Varsinkin tämä Sukslevän väki oli jokakesäinen vieras. Kuka hänen tiesi, miten kauan Sukslevästä jo oli käyty Luvellahen kokolla? Ja mistä lie tällainen ihmeellinen tapa ilmestynyt, kun ei tiettävästi mitään veren ja sukulaisuuksien siteitä siellä päin ollut. Taisi olla vaan tottumus, joka usein kulettelee tämän maailman vaeltajaa enemmän kuin muihin vahvempiin vietteihin perustuvat suhteet.
Sitä se nytkin taivalsi Sukslevän väki ynnä Maijasstiina Poutiainen tuttua kinttupolkua Hirvikosken niskasta Luvellahtea kohti. Tuohon ihan lähelle pistää Matolahti Ylä-Muuraisesta, niin jottei kerkiä tämä jalankulkija kunnolle henkeään vetäistä, kun jo joutuu kiertämään sitä Matolahden pohjukkaa. Somasti on se Luoja näitä vesiään viskellyt. Mitähän varten se on tämänkin Matolahden tähän juohatellut, kun Hirvikoski pauhaa tuossa vieressä semmoisella voimalla, etteipä mieli tee lähteä laskemaan veneellä sitä myöten Hirvijärvestä Ylä-Muuraiseen? Eikö sen muka olisi passannut yhdistää näitä järviä tästä lahdesta käsin vähän säveämmällä luonnolla, kun nämä nyt kuitenkin pakkautuvat tästäkin kohden niin lähekkäin? No, mistäpä nuo Luojankaan työt ymmärtänee tämä syntinen ihminen, he vaikka ollut pahalla tuulella ja tuumannut, jotta sylkäisee häntä tuohon tuonkin Hirvikosken, niin on ihmisparalla vähän vaivaa, ennenkuin saa veneensä solutelluksi toiseen järveen.
Eikä se etäällä ole Talluskaan, tämä Pieni Tallus näet. Huippaat siitä sen ruohikkoisen Matolahden ympäri ja pistelet ylävää maata Rukasmäen hännälle, niin sieltä se alkaa välkkyä Pienen Talluksen pinta kirkkaana ja kapeana kuin hopeainen vyö. Rukasmäki ei ole enää tältä kohdalta kovin korkeata, mutta on siinä silmälle näkemistä tästäkin, kun vaan on katsojaa, ja onhan sitä. Ainapahan luonto lumoo tämän puolen ihmisen ja omituisen hykäyksen mielessä herättää, vaikka se ihminen niin kovin harvoin sen hyvänmielensä sanoiksi pukee. Mutta kyllä sen sielussa hetvahtaa semmoinen ajatus, että antoipa, antoipa se Maailman Mestari meille tätä näköalaa, joshan kiveäkin ja huonoa kasvumaata lykkäsi.
Sitä on aika lailla tätä kansaa, savolaista lapikas- ja lipokasjalkaa, koolla Luvellahen pohjassa, kun Sukslevän väki sinne saapuu. Siinä onkin soma kokoontumispaikka. Tanner tasainen kuin tuvan pöytä ja tarpeeksi laaja, jotta siinä passaa lyödä lapikasta lattiaan, olipa heitä sitten lyöjiä vaikka vähän enemmänkin. Sen tantereen kaikilla puolilla leviää lempeä lehdikko, jonne saattaa juosta, jos sattuu nuorelle väelle kertymään kahdenkeskistä asiaa. Ja sitä kun tulee näille nuorille, eikä turhanpäiten tulekaan, sillä se nuoruus, se on sitä kaikkein tärkeintä aikaa tämän ihmisen elämässä, ja ne on silloin ne asiatkin tavallisesti setvittävä kahdenkesken. Sitten siellä laitamilla on mättäitä ja joku kiven-kimpalekin istuksia vanhempien ja omasta mielestään viisaampien, vaikka sen viisauden kanssa tahtoo olla näin juliannuskokolla hiukan niin ja näin. Rupeaahan se veri valumaan vanhemmankin jalkoihin silloin tällöin, ja eikös vain joku ukkelikin liuhupartoineen välistä tempaudu samaan hölkkään nuorempien kanssa. Keskelle on luonto jättänyt nyppylän niinkuin nenän naamaan, ja siinä se nytkin kyhjöttää juhannuskokko, kuten on kyhjöttänyt jo monet kerrat ennen. Kolomkannan Karhulan vanha köysivene, johon oli aikanaan monen koho — jos pohjanuotankin köydet lapettu, on nyt täysin palvelleena nostettu pystyyn nyppylälle, sen ympärille kasattu kuivaa karahkata, jotta ei muuta kuin pistä tuleen vaan, niin pian höyrähtää ja liekki näyttää Talluksen rantamille, että siellä se nyt palaa se Luvellahen juhannuskokko.
Taitavat ollakin viimeisiä tulijoita nämä suksleväläiset, koskapa on niin monta käteltävää ryhmissä kokon ympärillä. Vanhemmat miehet seisovat hiukan loitommalla, ukoilla suussa omatekoiset piipunniverät, jollakin näkyy rojottavan leuvassa kaupunkitulijaisina tuotu letkuvarsi, silloin vielä harvinaisuus näillä mailla. Kiertelee, kierteleepä siinä keskustelu kevättöitä ja kalansaaliita. Onhan sitä juttua vanhoilla tutuilla, kun taas pitemmästä aikaa nokakkain pääsee. Seistään siinä jalat takakenossa, kädet kotikutoisten lahvihousujen taskussa, kaksirivinen nuttu jonkinverran taakse päin törsköttäen, savu renkaina tyynessä ilmassa kiemurtelee, ja tyytyväisenä väliin käsi menee naurusta vipajavaan liuhupartaan, kun joku joukosta paremmanpuoleisen veistoksen keväisistä lahnankudettamisistaan vetäisee.