Mutta eipä se Toloppi-poika jumalansanan vuoksi postiltaa lukenutkaan, vaan sillä oli sellainen kytö kaiken lukemisen perään, jottei mihin panna. Kun vaan mistä kirjan löysi, niin kohta oli nokka siinä kiinni, ja kun ei talossa muita kirjoja ollut kuin tämä Lutheruksen kirkkopostilla, virsikirja ja raamattu, niin se tutki niitä. Katkismuskin kyllä olisi tainnut löytyä, kun sitä rippikoulussa tarvittiin, mutta ei se sitä miellyttänyt, kun se oli niin väleen läpiluettu. Siitä pojasta olisi tainnut tulla koulunkäyjä ja vaikka kupernyöri Aminohvi, jos olisi ollut niitä kouluja tässä saatavilla, mutta mikäpä sen kustansi kaupunkiin asti, jossa olivat ne isot herrain koulut. Täällä oli käynyt jutuuttanut kiertokoulua, ja sieltä se oli sen avaruudenkin ja muun maan pyöreyden oppinut, ja saanut ihan tuhottoman iilin lukemiseen. Pappilasta oli väliin kulettanut kirjoja kotiin ja hotkaissut ne muutamana iltapuhteena, ja sitten oli pitänyt taas turvautua postillaan.
Sellainen lukuhevonen oli se Toloppi, Tuavetti Tarvaisen vanhin poika. Nuoremmassa taisi olla vähän isän vikaa. Ainakaan ei sillä niihin lukupuuhiin ollut halua, tuntui rippikouluakin pelkäävän. Sitä on näet koetettu kotona hätistelläkin vähän kirjalle, katkismukselle pääasiassa, jotta pääsisi ripille ja saisi lusikkansa pois pappilan saunan porstuasta No, kaipa se sen saa, vaikka mieluummin kirjan äärestä ongelle karkaa, taikka seisoo jossain tuolla rannalla ja katselee järvelle ikäänkuin näkisi siellä jotain erikoista, vaikkei toinen ihminen äkkää muuta kuin sorsaparin jossain heinikon syrjässä.
Semmoinen kummallinen kyhäys on tämä nuorempi poika Rieti, väliin virmapäinen ja vikkelä, väliin taas katsoa toljottaa yhteen paikkaan kuin olisivat päävärkissä, ihmisen tärkeimmässä verstaassa, koneet seisattuneet.
Mitä taas siihen keskimmäiseen, siihen tyttöön tulee, niin se nyt on tämän isäntä Tuavetin mielestä tavallinen akanalku; eikäpähän naiseläjän tarvitse muuta ollakaan. Kunhan rainta polvien välissä pysyy, osaa lehmän herutella ja vellipataa hämmennellä. Ja kyllähän se Emma siihen pystyy, ja eikö tuo niillä taidoillaan maailmaa läväisse, vaikka tämä sitten olisi kuinka pyöreä hyvänsä.
Se on sitten nyt semmoinen tämän Sukslevän Tuavetti Tarvaisen pere, tavallinen maatiaispere vaan Savon maakunnassa Markkulan pitäjässä. Se myrää nyt kiviä pellosta raunioihin, se pere, taikka oikeastaan vaan miehet, sillä tuskinpa sitä työtä naiselliset nivuset kestäisivätkään, koska naukumaan pakkaa tuo renginkänttyräkin, Ietu eli oikeastaan Eetvartti, pahanpäiväinen vätökäs, jolle kyllä alkaa kerääntyä ikää, mutta ei näy kokoa kertyvän. Kiviä, kiviä vääntelee nytkin taas muitten kiireellisten töitten toviksi päätyttyä Sukslevän miehinen väki. Vääntää hiki hatussa, ja isäntä Tuavetti edellä muitten. Sitä onkin kiveä tässä Markkulan pitäjässä. Liekö Luoja ennen näitten nykyisten markkulaisten esi-isiä kivittänyt joistain heidän pahoista töistään kun on niin ilmestynyt tuota kivenpuolta joka taholle? Mene tiedä sekin asia, mutta sieltä kivenkolosta se vaan leipä otetaan, ja jumalanviljan henkipä tuo on tuvassa pysynyt.
Mutta ei ollut työllä tänä päivänä oikein siunausta. Rieti-poika jäi tavallista useammin toilailemaan jonnekin etäisyyteen, ja rengin-vätyksen kädet isompaa kiveä kinatessa aina lipesivät. Se täpisköi vaan paikallaan kuin harakka katolla eikä kyennyt auttamaan juuri nimeksikään. Isä Tuavetti ja Toloppi kyllä kantrasivat parhaansa mukaan, mutta mitäpä ne kaksi miestä suuren pohjakiven kimpussa. Ja Tuavetillakin oli sydänalassa sellainen mukava tuntu kuin ennen nuoruudessaan näin juhannusaattona, jolloin ei työ maittanut, kun olivat mielessä kokkotanssit ja vähin Riähkä-Kekkosen viinaksetkin. Sitä näet tuli siihen aikaan tirautettua tilkkanen Riähkän tisleerauksia.
Aamupuoli päivää siinä oli vielä junnattu joltisessakin tahdissa, mutta päivällisrupeamalla rupesi jo kangertelemaan. Vähin itsekukin katsahteli aurinkoon ja vilkaisipa pihaankin päin, että minkälainen savu piipusta nousee: joko akat siellä puolista puuhaavat. Ja kun sitten Justiina-emäntä kilahutti kirkkaalla äänellään, jotta syömääh hu-ui, niin äkkiä pistettiin kanget ja lapiot syrjään, jätettiin puoliksi nostettu kivi siihen lönkälleen kesantomaan keskelle ja puitettiin puoliselle.
Iltarupeamalla ei töihin enää yritettykään: onhan se juhannusaatto vaan kerran vuodessa.
* * * * *
Tämä oli sitä aikaa, jona vielä Savonmaassa kaskessavut nousivat joka kylässä. Siinä juhannuksen edellä oli kasket poltettu ja palot vierretty, nokinaamoina tulevalla ruishalmeella myrätty. Pahin työ oli takana. Kyllähän ne vielä oli palohalmeet nurin raavittava puusahraisella aatralla, jossa ei luotintakaan ollut, mutta se nyt ei ollut pahinta. Pian sen piikkopaitainen kyntömies sitten kaaviskeli. Lujassa oli leipä muutenkin kivikkoisessa Markkulan pitäjässä. Kotitekoisilla aatroilla kynnettiin maat ja risukarhilla ajaa sossoteltiin päälle. Kyllähän ne kehuivat niitä välttiaatroja toispitäjäläiset, mutta tuoppa heidät Markkulan kivisiin peltoihin, niin eipä taida mennä sänki nurin; kiveen, kiveen kolahtaa kohta vältti, ja siihen menevät kalliit rakkineet, millaisia he sitten lienevätkin. Ei niitä täällä tunneta, eikä tarvitakaan tuntea, koukitaan vaan kivenkoloja näillä vanhoilla vehkeillä.