Äkkiä se nytkin höyräytti, Justiina Tarvainen, omaa sukua Kolomainen eli kirkonkirjojen mukaan Kolehmainen, aamukahvin. Tämä kahvin juonti ei ollut läheskään yhtä tärkeä toimitus kuin syöminen, ei tarvinnut seurata isännän esimerkkiä; kukin nielasi kuppinsa miten parhaaksi näki. Naisetkin olivat samassa touhussa, ja Maijasstiinalle jäi vielä täysi teevadillinen vasemman käden sormien nokkaan, kun isäntä Tuavetti oli jo lopettanut ja hurauttanut asianmukaisen kuuluvan aamuröyhtäisyn, sellaisen, joka ei ihan tyhjästä mahasta lähde.
Kun miehet olivat jo painuneet työmailleen, sanoi emäntä Justiina
Maijasstiinalle, jotta:
— Otetaam myö vielä pien tirraus tuata kahvil lientä, se niät teäv vaimose' immeisen syvän vuatii voeteluva.
Eihän toki Maijasstiinaa tarvinnut kahta kertaa käskeä kahvikupposen kimppuun. Ottihan se Maijasstiina tirauksen, otti hyvinkin. Mutta hänelläkin oli ne ketruukset siinä sielunpainona, olisi näet ollut jo aika ryhtyä töihin, kun se elimenkin päivä oli mennä livahtanut omasta edestään, niin ettei ollut juuri niistä töistä, minkä vähän oli kauluulaudalla miesten paitoja pyöritellyt.
Mutta Justiina, joka tavallisesti oli aina menossa ja käsistään kiinni, ei näyttänyt tällä kertaa olevan millänsäkään ketruusten kanssa, vaan sanoi, jotta aletaan sitten pyhän perästä, se kun päivä kuitenkin on vähän niinkuin piloilla tämän aaton takia ja kaiketi se toki Maijasstiinakin lähtee kokolle Luvellahen pohjaan.
— Mitteepä tua vanaha immeinen siellä tehnöön, — epäili Maijasstiina, vaikka kasvonpäissä karehti semmoinen ilme, että niinhän se on ollut meininki, jotta jos vaan talonväen puolesta, niin mielellään lähtisi.
— Ei sunkaa' siellä ikkee kysytä, ja kovihhan tua ov vielä hepsakkoo mummoo tua Maijasstiina, ja männööhän siinä yhessä venneessä.
Sillä se asia olikin sovittu, eikä sinä päivänä Maijasstiina ketrännyt lainkaan, vaan näperteli minkähän mitäkin pientä emännän apuna.
* * * * *
Vaikka isä Tuavetti oli nuoruudessaan ollut vähän rillaantunut, niin jotta ukkivainaa oli sanonut, että tuolle meidän pojalle pitäisi panna hanko kaulaan, kun se on sellaista aitomussorttia, ei tämä Tuavetin vanhin poika Toloppi, joka kyllä oli ristitty oikein Adolphiksi, osoittanut mitään isänsä entisiä ominaisuuksia. Hän oli hiljainen ja vakava kahteenkymmeneen pääsemässä oleva mies ja julmettu työntekijä. No, hyvä työmies oli ollut isänsäkin, mutta yökaudet se oli juoksennellut omia juoksujaan ja tehnyt sellaista pientä ilkeyttä, josta ei tällä puolen maailmaa isoja asioita nosteta, vaikka se paneekin toisen korvanjuurtaan raapimaan. Isä Tuavetti toisinaan melkein pelkäsi, ettei taida tästä hänen pojastaan miestä tullakaan, koska on tuommoinen nuhjake nuorena, ja tuppaa vielä välistä postillaa lukemaan, ikäänkuin ei siihen hommaan olisi aikaa myöhemminkin, jos Luoja kerran ikää antaa.