Kahdella hevosella ajoi kirkolle tämä Sukslevän väki. Eipä sitä tavallisesti pojille ja palvelusväelle hevosta pistouvattu, vaan kun viimemainitulle kuului kaksi rippipyhää melkein kuin palkkaan, niin piti niitä ne kaksi kertaa rahdata oikein hevoskyydillä. Tosin ei Sukslevässä ollut muuta kuin yhdet ajokärrit, joissa nyt köröttivät isäntä emäntineen ja Emma-tytär takaistuimella, mutta kelpasipahan noitten poikien ja palvelijoiden ajaa paukkulaudallakin. Siinäpä kekottivat paukkulaudan päällä molemmat talon pojat, ja piikapalvelija ynnä renkipoika istua nakottivat takana vierekkäin. No, eipä tuossa ollut pitkä matkakaan, kyllä sen kestivät nuoret nivuset. Eikä tuo kuulunut se saki tätä ehtoollista ottavankaan, muuten vaan kirkolle tulevat kihupyhänä. Tuavetti oli lauantai-iltana käynyt rippikirjoituksessa ja itsensä oli vaan emäntineen ja tyttärineen merkkauttanut, kuten oli lähtiessä sovittu. Niin no, mitäpä noista nuorista, kerkiävätpä he käydä ripillä, jos Luoja heille elonpäiviä suo.
Siinä kelloseppä Puustisessahan se oli näitten suksleväläisten kirkkokortteeri, ja mistäpä tuota olisi paremman paikan löytänytkään, kun se Puustisen mökki kykötti ihan kirkon mäen laidassa. Siitä oli näpäkkä pistäytyä kirkkoon, kun tulovirttä veisattiin, jos niinkuin koko kirkonmeininkiä kuunnella halutti, ja hyvin taas kerkisi kuuluutuksillekin, jos ei sitä muuta sielunruokaa tarvinnut. Ja kelloseppä itse, paljon maailmanrantaa reissannut ja sieltä sen kellonkorjuunkin oppinut, oli suustaan pääsevä mies, niin jottei sen kanssa ikävä tullut, vaikkei aina kirkkoonkaan olisi muuta kuin kuuluutuksille parahiksi mennyt. Kalakukko vietiin nytkin Puustisen väelle, se oli vanha tapa. Toiset toivat mikä nytysen voita, mikä kalaa, mikä muita kananmunia hilasi, joten taisi siitä kertyä viikkoinen eväs mestarin pienelle pereelle. No, kyllä se sen sietikin, kun ulkokyläläisille avuliaasti kortteeria piti. Ja varsinkin rippikouluaikoina sitä tuli muonaa mestarille, kun koululapsia useampia kotonaan kortteerasi. Taisi sillä ollakin se kellonkorjuu vaan niinkuin sivutyötä, sillä mistäpä niitä niin kelloja tästä Markkulan pitäjästä korjattaviksi. Vaikka mitäpä tuo sekään asia sivulliseen kuuluu, kukin elää kujeellaan.
Mitäpähän siinä muuta kuin terveiset kerrottua ja kuulumiset mestarin väeltä kyseltyä lähteä kirkkomäelle toisia kirkkoihmisiä tapailemaan. Se näet moni ei pitänyt vakituista kirkkokortteeria varsinkaan näin kesäiseen aikaan, vaan sitaisi hevosensa kirkkopetäikköön, olipahan tuota siellä tilaa. Paljon olikin väkeä jo Markkulan kirkolla. Se oli tämä heinärippi melkein paras kihupyhä, se kun sattui lämpimään vuodenaikaan ja muuten oli vanhoista ajoista pitäen tullut sellaiseen maineeseen, että silloin sitä toki pitää kirkolle päästä jokaisen, joka vähänkin kynnelle kykenee.
Ja kelpasi tulla tälle Markkulan kirkolle! Olivat osanneet ne kirkontekijät aikoinaan, mikä hänestä lie jo hyvän hollin yli sata vuotta, kun tämä kappeliseurakunnasta omintakeiseksi määrättiin, olivat osanneet valita paikan temppelilleen. Se on sitten niin keskellä pitäjää kuin olla taitaa, ja sellainen näkyvä paikka, jotta eipä mistään olisi parempaa ihmisen järellä keksitty. Uhkealla mäellä se siinä seisoo, kirkko, ja tapuli vähän matkan päässä samalla töyräällä. Siitä kun heläyttää kellot soimaan, niin jopa kuuluu laajalle ympäristöön, ja julistavat ne kellot kaikelle kansalle, jotta nyt olisi tultava osilleen, jos meinaa tätä sananrieskaa eväikseen saada. Ja siinä kummun alla levittäikse Markkulanlahti kapeana ja kirkkaana suikaleena, ja sen toisella puolella upeilee rovastin pappila koivikkoisella mäellä. Voi yhden kerran sitä komeutta! On siinä soma näky, kun kirkkoveneet Virmaan ja Kuttaselän puolelta viilettävät kirkkorantaan, onpa on! Passaa, passaa niinkin palvella Herraa tässä Markkulan pitäjän temppelissä, jos häneen muuten vaan lie halua, palvelemiseen.
Kylläpä tapaa Markkulan heinäripillä tuttavan, ei siitä tarvitse huolissaan olla. Se järjestys on täällä vähän samanlaista kuin juhannuskokolla, se vaan että täällä on mielessä niitä vakavampiakin asioita, eikä niinkuin juhannuskokolla ne maahiset metkut ja meiningit. Vaikka ei sen puolesta, ettei heinärippipyhänäkin kuontuisi kieli kevyemmistäkin juttelemaan; kuontuu, kuontuupa hyvinkin. Eihän sitä toki tarvitse suu tukossa mököttää, vaikka onkin ripille tullut; ei suinkaan se suu siitä pilaannu, jos sitä asian kohdalla käyttää.
Niin, tämä järjestys on täällä likipitäin samallaista kuin juhannuskokolla ja yleensä kansan kihauksissa. Isäntämiehet ja itselliset pohtivat omia pohdittaviaan eri ryhmissä, emännät myös erittäin, ja sitten se nuori väki, joka ei juuri käy ripilläkään, pitää omia seurojaan ja tirskuu poskemmalla. Niitä muuten nuoria häviää vanhalle hautuumaalle muka hautoja katselemaan, vaikka mitäpä ne oikeastaan nuoret haudoista, paremminhan ne elämää ajattelevat. Mutta kun ei ole muutakaan oikein sopivaa paikkaa, jonne voisi asiata tehdä, niin menee häntä hautuumaalle. Siellä ne kulkevat parittain ja sipattelevat omia sipatuksiaan. Siitä se monta kertaa vanhan haudan päältä alkaa tavallaan kuin uusi elämä.
Ukkojen kesken tuntui olevan puheenaineena se tavallinen kysymys vuodentulon toiveista. Mistäpä se muusta tämä maalainen osaisi ensi hätään jutella? Se kun on maalaisen elämässä sillä tavalla, jotta jos ei jalka kapsa, niin ei suu napsa, ja niistäpähän sitä tietysti omista aikaansaannoksistaan ja vaivannäöistään ensiksi haastelee vähän itsekukin. Sittenkun rovehtuu puheelle ja kielenkanta hiukan vertyy, niin kyllähän sitä sitten tulee muutakin.
Kun siinä isäntien piirissä oli päästy tästä vuodentulo- ja heinänteko-asiasta, niin jo kysyä säväytti joku Sukslevän Tuavetilta, jotta:
— Joko s'oon nyt se kupernyörj eli muu muaherra nähnä sen sinum punajsem porttis?
Tuavetti ei ollut toppanaankaan, vaikka hän kyllä huomasi, että toisen kysymykseen kätkeytyi hiukan ivaa. Kysyjä mikä lie ollut airakselankyläläinen, joka ei ollut kokolla silloin juhannusaattona. Taitaa vaan juria sitä itseään, kun ei hänen korpikyliään kupernyöri kuitenkaan kule. Näkyy levinneen tieto, kun tuli siellä kokolla sanotuksi; se oli sen viinan hyväkkään ansiota. Mutta mitäpähän tässä jokaisen syrjäkyläläisen puheista? Jos niitä kaikkia rupeaisi peräämään, niin ei muuhun kerkiäisikään. Vastasi sentään Tuavetti airakselankyläläiselle yksikantaan: