— Eij jou nähnä, mut näätetää! Sinulla tuot'ei taitasj olla näättämistäkääm muuta ku' ihtes ja sikopahnasj, vuan se ei kuulu teä kupernyörj olovan sikkoi' ystävä.
Se juttu loppui siihen. Airakselankyläläisellä ei tuntunut olevan halua jatkaa keskustelua tästä aineesta. Mitään välien katkeamista ei tämä pieni kahnaus toki merkinnyt. Se on näet tällä puolen maailmaa semmoinen tapa, että sanaan vastataan sanalla, eikä sana naarmua tee.
Siinä käpsehti Muuraismäen Mikkokin miesten joukossa, ja toiset kyselivät häneltä, miten ovat ne separaattoritutkimukset edistyneet. Mitenkäpähän ne. Mikko sanoi koettaneensa nyt tuumia, miten saisi heinistä suoraan maitoa lehmän lävitse käyttämättä. Jos sen keksisi, niin saattaisi melko lailla säästää aikaa ja vaivoja. Ei tarvitsisi pitää kallista karjaa, eikä touhuta sen kanssa. Joutaisi paremmin muihin hommiin, kun se maitotalous yksinkertaistuisi. No, ne nyt olivat sen Mikon, ainaisen irvileuvan, puheita, joita se aina joukossa lateli.
Sitten lähti ukkojen parvi kirkkorantaan. Kesäisinä sunnuntaina oli tapana käydä rannassa katsomassa, ketä sieltä oikein tulee kirkkoveneillä. Oli vielä hyvää aikaa. Kunhan papinkellojen soidessa lähtee nousemaan kirkkomäkeä ylös rannasta, niin hyvin ennättää kirkonmenojen alkuun, ja alkuunhan sitä on ennätettävä näitten ripille kirjoittautuneitten, mitenkäs muuten. Vaikka monta kertaa tavallisina pyhinä on juostu vaan kuuluutukset kuulemaan, niin ei sitä rippilapsi saa semmoista peliä pitää sen on istuttava kirkossa koko toimituksen ajan.
Siinä juuri rantatielle käännyttäessä tulla hivotti mies kahden pyörän päällä kunnantuvalta päin pienen pappilan sivuitse.
— No, elähäm mitä, joko nyt paholaenen kirkkomaille työnnäksen! —huudahti Kolomkannan Karhunen, — vai kahtooko minun silimänj vikkaa? Vilikajskoopaham muuttiiv vieraammiehem puolesta!
Sukslevän Tuavetti ja jotkut muut, joitten talot sijaitsivat maantien varrella, nauraa päräyttivät.
— Kyllä sen näkköö, jotta tua kolomkantalainen on korvesta, kun nei tunne polokupyöree. Meillä päin nuit' on kun kärpäjsijä, — kehaisi Tuavetti.
— Vai semmojnen! No se tule ja puserra, kaikkeen se tuo rymä immeiset lapser riivoo, määppäs neät mokomav vehkeen selekää ja ala männä luirottoo! Minä luulij, jotta s'oon se ite peämestarj, taikka on siitä jokkuu lähtennä sillä separatierillä ajamaa… Vai polokupyörä, no elähäm mittää!
Semmoisia se kolomkantalainen päivitteli. Ajaja oli sama opettaja, joka jo oli kerinnyt käydä monessa maantienvarren talossa, niin että hänet kerran pyörineen nähneet olivat jo olevinaan hyvinkin viisaita tämän rakkineen päälle.