Ja sitten siitä asiasta ei enää puhuttu sen enempää sillä kertaa. Molemmat miehet paiskelivat kuin henkensä edestä. Tolopilla oli täysi työ pysyä isä Tuavetin kintereillä. Renki, joka oli siinä levähdyksen aikana saavuttanut, jäi taas pian, ja nuorempi poika missä lie ollutkaan niityn toisessa päässä. Ja se oli leveä se isän ja vanhemman pojan eteys.
Kotona illallista syödessä sanoi Tuavetti emännälleen ja yleensäkin koko naisväelle:
— Ku' ens kerran tulloo ompelukonneen kaappias, niin se, joka sattuu olemaam pihassa, tulukoon sanomaam minulle.
Emäntä Justiina, joka oli juuri kantamassa täyttä vatia potattihauvikkaita pöytään, ihan seisattui tämän määräyksen kuullessaan.
— Mittään sinä tuolla tiet? — kysäsi hän epävarmasti.
— Meille ostetaan ompelukone, — jatkoi Tuavetti.
— No kaikkee sitä kuulookii näillä korvillaa; mittään tuolla oes virkoo?
— Ompelovahhan nuo tuolla kuuluu muuvallae, eikö tuota sitä sammoo tehtäne meilläi.
— Kukapa nuilla uusaikajsilla sätöksillä osannoon?
— Se on opittava!