Ukkojen keskuudessa herätti tämä kysymys paljon enemmän mielenkiintoa kuin kansakouluasia. Tässäkin pitäjässä oli vielä hiljan luotettu yksinomaan verenseisottajiin ja kipeenkatsojiin, ja jos ei niistä apua ollut, eikä sauna ja suolaviinakaan tepsinyt, niin oli tauti kuolemaksi. Mutta viime aikoina olivat jotkut vieneet potilaitaan kaupunkiin sairashuoneeseen, ja useimmat olivat sieltä tulleet terveinä takaisin. Tämän johdosta oli usko omiin tietäjiin ja taitajiin haprastunut, ja kun tämä kysymys herätettiin, tuntui se ukkojenkin mielestä ajan vaatimalta.
— Kyllä se saes olla oekeel lukenut kippeenkahtoja, tohtuorj, meijännii kunnassa, — äänsi Sukslevän Tuavetti muistamatta enää, että oli kielletty muita puhumasta.
— Pitäsj se olla semmojnev vähäv viisaamp kun nua meijän omat tohtuorit, ei tahoj niistä ennee olla apuva, — yhtyivät toiset.
— Mine antta pooltolause, — sanoi kupernyöri. Kirjuttaka te vaan yks' annomus, kylle mine poolta.
Kiitoksija vua, herra kupemyörj, kyllä se siitä sittä läp männöö, — kumarteli ilopurolainen.
Sitten toi se vahtimestarin virkaa pitävä Hanna Korhonen kahvia. Hannalla itsellään oli kahvitarjotin, ja mikä lie pieni tyttö kantanut leipäkoria. Tarjosivat kuvernöörille, vallesmannille ja kahdelle kunnan pösölle. Juuri siinä kahvia tuotaessa tuli sisään rovasti, Neelmanni-pappihan tuo kuului olleenkin jossain sairaan luona. Sinne asettui rovastikin Kupernyörin viereen pöydän taakse, ja Hanna tuoda höyryytti hänelle pian kahvikupposen. Samalla reissullaan kuiskasi hän ukoille:
— Tulukee työ miehet tuonne toeseUe puolelle, niin suatta siellä tätä kahvija kunnan kustannuksella.
Ukot olivat vähän äkeissään. Vai sillä lailla, jotta tässä ilopurolainen ja Hyvös-Kaspo ovat toisia parempia ja soklottelevat siellä herrojen kanssa, sillä aikaa kun tämä tavalHnen rahvas särpii sikurivetensä porstuanpohjakammarissa. Ne näkyvät olevan eri rankia nuo kaksi. Vaikka saapihan nuo yhdellä tiellään vetää tupakansavut, ja nuo ne eivät toki uskallakaan sisällä maanvaarin nenän alla. Kas, kun sentään ovat nämä kahvit järjestäneet yhteisillä varoilla muillekin kuin itselleen, onpas sen verran tuntoa kuitenkin. No, itseppähän me on heidät kunnan hallitusmiehiksi nostettu, mitäpähän tässä on murajamista.
Kahviloman jälkeen alkoi Hyvös-Kaspo puhua osuusmeijeristä, jotta mitä niinkuin herra kupernyöri ajattelisi, jos semmoinen rustinki tähän Markkulan pitäjään laitettaisiin. No, eipähän sillä mitä vastaan. Sopiihan se, laittaa vaan, kyllähän se hänen puolestaan käypi päinsä, nostaahan se sekin pitäjän taloudellista tasoa. Kyllä hän toimittaa säännöt vahvistettaviksi, kun ne vaan hänen kansliaansa lähetetään. Ja vallesmanni vielä auttaakin sääntöjen laatimisessa, ettei tule sutta. Ja taas pokkuroivat Kaspo ja ilopurolainen, ja taisi jokin sieltä kauempaakin nousta kumartamaan. Eikö liene ollut Sipukan Pekka, se pohjois-markkulainen edistyksen mies.
Tämän osuusmeijeriasian yhteydessä se sitten rupesi Kolopuksen Jahvettia niin vaivaamaan se hänen sydämellään oleva kysymys, jotta hän ei enaa jaksanut pidättää, vaan kakisti kurkkuaan, roiskaisi pitkän sylen ja otti puheenvuoron pyytämättä.