Muuta ei tarvinnutkaan, sällit eivät enää jatkaneet keskustelua. Mutta heidän huomautuksensa oli sittenkin sattunut ajallaan. Tuavetti sanoi pojalleen Tolopille, jotta pitää muistaa huomenna su'ata ruunan takaraajat, ennenkuin hevoslatsille viedään; ei sitä tuommoisena vaihtaakaan ilkeä.
Siinäpä se ilta pimenikin, ennenkuin tulijat saivat hevosensa riisutuksi, appeen tehdyksi, tuomisensa Tuppuraisen väelle, kaupunkikortteerin asukkaille annetuksi ja tulokahvit hörpätyksi. Vanhemmat miehet eivät kehdanneet enää lähteä minnekään, kun ei niistä enää pimeän aikana kaupoistakaan mitään olisi tullut; he tarinoivat siinä toispitäjäläisten kanssa ja sitten paneutuivat hyvissä ajoin pitkälleen ollakseen aamulla valmiina tavaroitansa myymään ja hevoslaanille lähtemään. Alapetti ja Emmahan nuo olivat jossain iltakauden maleksineet, ja sielläpä ne kaupungilla taisivat kävellä Hintriikka ja Toloppikin, koskapa vasta myöhäiseen palasivat. Ukot silloin jo kuorsasivat sellaista rauhallista horotusta, joka on hyvän omantunnon ja pienen väsymyksen merkki.
X.
Joo… niin seon nyt, s'oon teä meijän kylä korotettu kunnijapaekalle, sitä myö, neät niin tuota-a, ajetaar ruunum masjsiinalla, sillonj ku' halu tulloo, eikä niinkuin muut markkulaeset, jotk' eivät peäse ruununkyjtiim muuta kuv vesleipeesä syömää, ja sillonjnii vankvyörälin kärrissä… Seonnii nyt erittäin, ku herrat lerittää, joo, sitä, neät niin tuota-a, siitä meijän kyläl laetoo männöö tätä vähä jos vaekka minkä näkösjtä matkustajjoo, joo…
Sukslevän Tuavetti kuuli korvissaan tällaista purpatusta. Hän lienee siihen herännytkin ja tunsi samalla ruumiissaan, jotta nyt on hevosen syöttöaika, täytyy lähteä talliin.
Se sama purpatus kuului vielä hänen tallista palatessaankin. Pöydän ääressä istui kaksi miestä, toinen oli joku maaninkalainen, joka joskus ennenkin oli ollut kortteeria tässä Tuppuraisella, taisi olla sukujakin talonväen kanssa, miten liene ollut väärän koivun takaa, ja toinen näytti olevan jokin Markkulan pitäjän Airakselan kylästä kotoisin oleva pikku talollinen, se sama, joka Tuavetille oli yrittänyt veistellä heinärippipyhänä kirkkomäellä.
Airakselankyläläinen jatkoi taas:
— Joo, ihan totta, neät niin tuota-a, kyllä se vua' on semmosjta pattoo, jotta ei sitä nyt passookkaa tulla aerakselalaesen nokalle jokkaesel lusikannuolijan, ei passoo, joo… ei sinunkaam muaninkalaenen, vaekka aena kehuttiij, jotta sulia n'oon tasajset niityt ja pellot kun tuvam pöytä, mutt' onkos sulia raatamasjsiinoo, sanoppas se…
Maaninkalainen ei näyttänyt olevan oikein puhetuulella, hän kuunteli toisen juttua ja myhäili hiljakseen sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa, jotta juttele häntä pois vaan.
—… Vuar ryypätään sittennii, ei tässä ylypeitä olla, mouskis vuan muaninkalaenen, ja toevotaaj, jotta saav vuonj peästä sinunnii asumukses ikkuna' alajte kulukoo höörähevojnen.