— Ei kaupata kööhille, — vastasi Tuavetti, joka huomasi, etteivät nuo olleet edes mitään oikeita hevosen ostajia, mitä lienevät kaupungin kelvottomia sällismiehiä.
Vasta läänillä niitä oli sellaisia miehiä, jotka ammatikseen näitä hevosia ostivat. Ne tunsi jo kaukaa: lyhyt tyköistuva turkki päällä, suippo lakki päässä, ja kädessä heilui näitten hevoshuijarien ehdoton tunnusmerkki, pitkänpuoleinen piiska. Nämä ne olivat niitä karjalaisia, ryssiä, kuten tämän puolen kansa heitä nimitti. Pietariin kuuluivat kulettavan hevosia täältäkin; joka markkinoilla ne huhtoivat hevoslaanilla kuin mitkä turkkilaiset. Paljonhan ne kauppoja tekivät, ja taisivat toisinaan maalaista jymäyttääkin, mutta kyllä Tuavetista tuntui, jotta vallan sydämetön pitää olla sen, joka hevosensa, vanhan uskollisen palvelijansa, antaa noitten käsiin. Ennen häntä pitää, niin kauan kuin se jaksaa vetää, ja sitten antaa kunniallisen kuoleman, kuin noitten »ryssien» käsiin hellittää. Mutta eiväthän ne kaikki ajattele sämalla tavalla. Sitä kun on tätä kansaakin markkinoilla kaikenlaista.
Tuavetti sivuutti karjalaiset hevoshuijarit puheisiin antautumatta. Ei myö hän, Sukslevän isäntä, hevostaan, vaan jos sopiva vaihtokauppa sattuu, niin mikäpä hänessä, antaa mennä. Mutta Tuavetilla, niin entinen hurjimus kuin onkin, on sellainen käsitys, jotta sen pitäisi vaihtajankin olla omanmaakuntalainen, se kun on sääli vanhaa tutuksi tullutta ajokkiaan ihan vieraan hoteisiin heittää.
Tarttuuhan siinä kauppoihin aina joku, ja sitten sitä yhdessä koetellaan ruunan juoksua, samoin kuin toisenkin hevosta. Niitä oli ennen näille markkinoille kerääntynyt sellaisiakin heittiöitä, jotka halusivat ilman isäntää lähteä pienelle koepyöräykselle tuohon noin vaan ihan lähelle, mutta jäivätkin sille tielleen. No, sitä on nyt viisastuttu, jotta ei ihan tuntemattomalle hevosta yksinään jätetä, jos noita sitten vieläkin kuljeskellee sellaisia veijareita näissä markkinapaikoissa.
Hyvinpä se ruuna otaltaakin nyt, kun tänne oikein latsille tultiin, eikä näy tarvitsevan ollenkaan niitä pielaveteläisen rohtoja. Se on kyllä vähän kovasuinen luonnostaan, mutta miten tuo täällä lie niin herkkä. Saattaa vaikuttaa tämä hevosten ja ihmisten vilinä ruunaankin, jotta tekee mieli näyttää, mitä sitä osataan, jos oikein tosi tulee. Taitaa olla sama asia luontokappaleen kuin ihmisenkin kanssa, jotta se markkinoilla on iloisemmalla tuulella kuin tavallisesti, vaikka ei suinkaan ole mitään keinotekoisia päänpirityksiä käytetty.
No, kaupathan siinä tuli. Väliä piti Tuavetin vähän tehdä, mutta sittenpähän saikin nuoremman tamman joltain Kuopion maaseurakuntalaiselta, ja hyvään taloon taisi ruuna joutuakin.
Mitäpähän tämä Tuavettikaan sitten muuta kuin torille myömään nahkoja. Siellähän se, torilla, on koko markkinaelämän keskus ja hermo. Kumman paljon niitä sopiikin noita ihmisenlapsia kävelemään yhdelle torille, ja siinä kun vielä on sitten vaikka minkälaista tätä rahan ongintapaikkaa. Eipä siitä nyt sopisi hevosella ajamaan, sillä hevosteitä kulkea jorottaa yhtämittaa maalaisnuorisoa, tytöillä ja pojilla rinkeliniput kaulassa, ja ne, joilla jo on vähän kuin yhteisiä tuumia, pitävät toisiaan hellästi pikkirillistä kiinni. Se on tämä sormesta pitäminen sitä maalaisen rakkauden julkista osoitusta. Sitä näytetään melkein vaikka maanvaarille, ja siinähän tuota onkin juuri sen verran, kuin sivullisten tarvitsee tietää siitä tulesta ja liekistä, joka asianomaisen sisuksissa polttaa. Ja rinkelinipusta nipistetään aina kappale kerrassaan, jotta suukin siinä napsaa samalla. Joku on ostanut oikein viipurinrinkelinkin, mutta se jätetään kortteeripaikassa kahvin kanssa nautittavaksi.
Tuossahan noita nyt on ihan torin laidassa nahkanostajia isot kimput kettua, oravaa ja jänistä käsivarrella. Niitä sitä et sitten petä. Vaikka nahka onkin nurin nyletty, niin näkee se, halavattu, jo nurealta puoleltakin, missä on vähänkään likaisen vikaa, ja tinkii hintaa alaspäin kuin riivattu. Se on semmoinen mestari, se nahkanostaja, jotta sen kanssa ei pidä hätäillä, antaa sen haukkua vaan ja äystätä. Sopii muuttaa välillä paikkaakin ja tulla taas kotvan kuluttua takaisin, sillä tavalla se hinta vähitellen kohoaa. Se on oppinut ne konstinsa, ja myöjän pitää osata sen kanssa pitää puolensa.
No, siihen sitä mahtuu torille kaikellaista kaupantekijää. Ei totta toisen kerran uskoisi maailmassa olevankaan niin paljon tavaraa, kuin sitä nyt kuitenkin itse asiassa on Kuopion tammimarkkinoilla. Kyllä sitä kynitään maakunnasta rahaa vaikka millä pelillä. Ja vähänpä tässä nyt tavarastakaan, saattaahan se olla tarpeenkin, kelle on, mutta tuota muuta onkimiestä kun siinä on illan kihinänä. Yhdeksi esimerkiksi tuo ukko, joka viisuja kaupittelee. Siinä se on punaisine potattinenineen, ja huulet kuin otrarieskan puolikkaat, ja laulaa jollottaa sillä jolsalla äänellänsä. Ja aina senkin vouhakkeen ympärillä on kansaa, ja ostavan näytään niitä viisuja. Milloin se myöpi Sitä Pomperin piikaa, milloin taas mistäin sillä on laulu tehtynä, ja nuotin se antaa sitten tuolla laulullaan kaupan päälle. Nyt se laulaa jo kuinka monetta kertaa laulaneekaan »Siitä suuresta hukkumisen onnettomuudesta Pielisjärvellä, jossa kuusi henkeä siepattiin Jumalan tuomioistuimen tykö ja ainoastaan yksi nuori piikainen, joka ei ennen osannut uidakaan, jäi vielä tähän maalliseen vaellukseen.» Semmoinen latikka sillä on nimenä, ja sitten se äijä laulaa:
Ja Herra ihmeen osoitti ja neiton uimaan opetti, joka ei uinunna ollenkaan, osannut uita ensinkään…