Yks' kirous sulle, sä jumalamme, jota turhaan huusimme tuskissamme nälän, vilun et hoivaksi joutunut, meit' ain olet pettänyt, ivaillut. Yhä pirtamme paukkaa.
Yks' kirous herralle kuninkaalle, mi vain oli vitsaus, kurjuus maalle ja viime pennimme riisti vaan, meit' ammutti niin kuni koiriaan. Yhä pirtamme paukkaa.
Yks' kirous se isänmaalle vielä, vale, turmelus, häpeä viihtyvät siellä. Joka kukkanen aikasin katkeaa mätä, ummehdus käärmeitä kasvattaa. Yhä pirtamme paukkaa.
Nyt sukkula suikkaa, pirta piukkaa, yöt, päivät kutovat kätemme tiukkaa. Oi käärinliinasi Saksanmaa kirot kolminkertaiset kuteiks' saa, kun pirtamme paukkaa.
GEORG HERWEGH.[1]
Herwegh, sä rautanen kiuru, kun kiirit äärellä auringon sun helskyvi riemuvirsi. — Joko pois on talven kirsi, ja Saksalle koittanut kevät on?
Herwegh, sä rautanen kiuru, kun suuntaat korkeelle lentoas, näköpiiriskö maata ei tapaa? — Tuo kevät se kaunis ja vapaa vain yksin elää sun laulussas.
[1] G. H. on Saksan huomattavimpia valtiollisia runoilijoita 1840 luvulla. Karkotettiin hallitukselle vastenmielisten kirjoitustensa takia v. 1842 Preussista. Suomentajan selitys.
SAMALLE.
Hänen Preussista karkoittamisensa johdosta.