Kun lehmus kukki ja laulut soit,
Ja aurinko hymysi herttaisaan;
Niin kätesi kaulahan mulle loit,
Niin painoit mun rintaas uhkuavaan.
Kun lehdet putos ja korppikin huus,
Ja aurinko tervehti jurottain;
Niin lausui hyyteiset hyvästit suus,
Niin lyykähti lyykysi kohteliain.
Nuo sinivuokot silmien,
Nuo punaruusut poskusten,
Nuo valkoliljat kätösten,
Ne kukkii ja kukkii vielä vaan,
Mut sydän on naatunut kokonaan.
Sinitaivas ja manner on loistossaan,
Ja tuulonen henkivi lauheaan,
Ja kukkaset nuokkuvat niituillaan,
Ja säihkyvät aamuista kastettaan,
Ja ihmiset uhkuvat riemujaan —
Ja kumminkin hautaan haluaisin,
Ett' armahan viereen sijan saisin.
Tuoll' yksin kalliolla
On honka pohjolan,
Sit' unettaa, ja talvi
Sen peittää vaippahan.
Se palmust' uneksuupi,
Jok' yksin etelään
On osununna vuoren
Paahteiseen seinämään.
Loi lempensä poika neitoon;
Tää mieltyvi toisehen;
Tuo toinen lempivi toista
Ja viepi sen vihillen.
Nyt kiusalla neito miehen
Nai sen, joka kohtaamaan
Vain ensinnä osuvi. Tästä
Taas poika on pahoillaan.
Tuo kaikki on vanha juttu,
Mut aina se uudeksi jää;
Ja kelle se sattuu, senpä
Sydänkammio sylkähtää.
Sua rakastin, rakastan vieläkin!
Ja maa jos kukistuisi,
Sen raunioilla sittenkin
Mun lempeni lieska uisi.