He eroivat viimein ja toisens'
Vaan unessa näkivät;
He olivat aikoja kuolleet
Ja tuskin sen tiesivät.
Kun vaivaani teille ma valittelin,
Te olitte vait suin haukottavin;
Mut koreita värssyjä siitä kun tein,
Mua kiititte kaunihin eloogein.
Kun pirua huutelin, tuli tää,
Ja mua hän alkoi ihmettää;
Ei ole hän ruma; lempo ties,
Ett' oli hän moinen hieno mies,
Mies kaikkein parhaalla i'ällään
Ja nöyrä ja höyli järkiään.
Hän viisas diplomaattikin on,
Ja selvitti kirkon ja valtion.
Hän hiukan on kalvas, eipä kumma,
Kun Hegeliä on lukenunna.
Mut mielipoeta on hällä Fouqué.
Ei huoli hän enään kritiikasta,
Kun huolekseen sen ottanut vasta
On kallis mummonsa Hekate.
Hän juristintietäni kehuu ja lisää:
"Tuoss' aineessa muinoin pakkasin sisään."
Siit' ilmasi mulle hän iloa uutta,
Ett' olimme tehnehet tuttavuutta,
Ja kysyi, emmekö mennä vuonna
Jo olleet Espanjan lähetin luona?
Ja kun häntä katsoin, selvis juttu:
Hän olikin vanha, vahva tuttu.
Mun lapseni, lasna ollen
Ol' iloa meilläkin;
Me ryömimme kanakoppiin
Ja lymyimme olkihin.
Me kotkimme kuin kanat,
Ja ken kävi ohitsen —
"Kyykerikyy!" se luuli
Kukon laulannaksi sen.
Kaikk' arkut kartanolla
Ne tapetseerattiin,
Niiss' asuimme me kahden,
Ja perhett' oltiin niin.
Kun kylän vanha kissa
Tul' usein vieraisin,
Se lyykyä, kumarrusta
Sai meiltä kyliinkin.
Ja kohteliaat me oltiin
Ja lausehin likeiset;
Moni vanha kissa jälkeen
Sai meiltä ne lausehet.
Kuin aika-ihmiset, usein
Myös haastoimme vierettäin,
Valiteltihin, kuinka kaikki
Nyt kääntyvi nurinpäin.
Kuink' usko ja rakkaus ovat
Jo mailman jättäneet,
Ja kuinka on kahvi niin kallis,
Ja rahat niin harvenneet. —