Paganinia seurasi alati oma spiritus familiaris, kuin koira milloin, milloin kuin edesmennyt herra Georg Harrys.
Näki punaisen miehen Napoleon,
kun suurt' oli tapahtuva,
ja Sokrateell' oli daimoni,
ei ollut se hourekuva.
Minä itse, kun pöytäni ääressä
välin myöhään yöll' olin työssä,
olan takaa olennon kammokkaan
näin naamio kasvoilla yössä.
Salas jotain kummasti kiiluvaa
hänen vaippansa vaiheella hihan,
se kirveeltä, teloituskirveeltä
mun silmääni näytti ihan.
Oli olento vanttera varreltaan,
ja silmät kuin tähteä kaksi;
ei koskaan työtäni häirinnyt,
jäi tyynnä vaan taemmaksi.
Ei vuosiin ollut näyttäynyt
tuo kumma kumppani luona,
kun äkisti Kölnissä tapasin taas
hänet kuutamoyönä tuona.
Ma miettien katuja mitatessain
hänen keksin takana käyvän,
kuin varjoni ois, ja kun pysähdin,
näin hänenkin pysähtäyvän.
Hän pysähti, kuin mit' ois odottanut,
kävi taas, kun käydä ma aloin.
Noin tuomiokirkon torille
oli tultu me jalka jaloin.
Sit' en sietänyt enää, ma käännähdin:
"Tee tili, mies, mikä sulia
jok' askel noin läpi aution yön
on tarvis takana tulla?
Sun aina tapaan, kun laineihin
saa maailmantunteet laajat
mun poveni, kun läpi aivojen
lyö hengen hehkuvat vaajat.