Kuink' usein kaipasin makeutta
ma pieluksen kotimaisen
öin unettomin noilla kovilla
matrasseilla maanpakolaisen!
Hyvät untuvapatjamme maata on
ja ne hyviä unia suopi.
Niissä sielu saksalainen se maan
kaikk' ikeet yltään luopi.
Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmat
valontaivasten tarhat tapaa.
Sielu saksalainen, kuink' untes tie
on öisten uljas ja vapaa!
Käy kalpeiksi korkeat jumalat,
kun kotkanlentoos sa rupeet!
Sun siipes kirkasti kiitäissään
jo monen tähtösen kupeet!
Maa ranskalaisten ja ryssäin on,
ja meren on herroina britit,
mut isännät ilmojen ihannemaan
on meidän Meyerit, Schmidtit.
Se on valtamaamme, siellä on
ehyt heimomme, pilvien päällä;
muut kansat kaikki on kehittyneet
maan matalan tasalla täällä. — —
Ma nukuin ja katuja noita taas,
valetuita kuutamon valoin,
olin kaikuvin askelin astuvinain
ohi vanhanaikaisten taloin.
Taas naamio silmillä takana mun
tuli tumma se seuralainen.
Mua väsytti, polvet kuin poikki ois,
mut yhä me astuimme vainen.
Yhä astuimme. Sydän mun rinnastain
oli avattu, auki rippui
se ammottavasti, virtanaan
veri sydänhaavasta tippui.
Verivirtaan monesti sormeni
ma kastoin ja pieltä oven
myös monta ohitse astuissain
ma sivusin punalla poven.