Ja aina, kun talon ma minkä noin
olin merkinnyt, kuolinsoitto
niin väräjävästi valittain
mun korvaani kumahti loitto.
Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuu
taa peittyi kolkkojen varjoin,
rajut pilvet mustina ratsuina
ens ilmassa häilyvin harjoin.
Ja yhä olento tumma tuo
tuli perässä. Tuima terä
hihan varjosta välkki. Niin vaellettiin
me katuja hyvä erä.
Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taas
me kunnes jo yhdyttäytiin;
ovet kaikk' oli sepposen selällään,
me kirkkoon sisälle käytiin.
Tuon holvin äärettömän vain yö
ja kuolo äänetön täytti;
joku palava lamppu se ikäänkuin
vain pimeytt' oikein näytti.
Pilaristoa kauan ma kävelin,
vain askelet saattajan vakaan
mun korviini soi yhä, jäljistäin
ei jäänyt hän askeltakaan.
Oli vihdoin paikka, min kynttilät
valas kirkkaat, mi kiviin ja kultiin
oli koristeltu; — me kappeliin
pyhän kolmen kuninkaan tultiin.
Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat,
jotka muuten niin hiljaa nukkuu,
kas ihme! nyt arkkuinsa kannella
ne siellä kolmisin kukkuu.
Luurankoa kolme, koristein
eriskummaisin, — kurjat, valjut
pääkallot kruunua, valtikkaa
käsirangat kanteli kaljut.
Kuin nuoranuket ne heiluivat
nuo luut, jotka ammoin kuoli;
mädän löyhkää puol' oli hajussaan
ja suitsutussavua puoli.