Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi
aseryhmää varten sentään.
Sen keskeltä musta-puna-kultainen
ylös lippu ylpeä lentää.
Itse keisari neljänness' istuvi
jo vuosisatojen takaa
kivituolilla, kivipöydässä,
pää kätten varassa vakaa.
Alas aaltoova parta on punainen
kuin tulenliekkien huima,
välin silmäluomi se rävähtää,
käy ryppyyn monesti kulma.
Uness' onko vai ajatuksissaan?
sit' et arvaa tarkasti aivan;
mut oikea hetki kun kerran saa,
ylös näät hänen ponnahtaivan.
"Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa
ja viittaa oivin viirein.
Asekalskeella väkensä varteva
ylös kimpoo unesta kiirein.
Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan,
ne kuopivat, korahtelevat.
Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,
ja torvet ne torahtelevat.
Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,
ovat maanneet halunsa täyden.
Kovin kostaa keisari, murhaajain
kera tuimalle tilille käyden —
salamurhaajani, joilta surmansa
sai kerran ihana, jalo,
kultakutrinen neitsyt Germania —
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"
Monen ilkkuin istujan linnassaan,
joka luuli vastuusta vapaa
olevansa, silloin kostava köys,
viha Barbarossan tapaa! — — —
Oi mummoni vienoine virsines,
oi taruinen syntymätalo!
Sydän taikauskoinen riemusta soi
"Suur' aurinko, syyttävä valo!"