XV LUKU
Sade hieno silmille hyisnä niin
kuin neulantutkaimin tuiskii.
Hevot loassa kahlaa ja hikoilee,
niin murheisna hännät huiskii.
Soi toitahus ajajan torvesta,
sen nuotti tutulta tuntuu —
"Kolme poikaa portille ratsastaa!"
Niin mieleni uniseks untuu.
Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas,
unen juoni se kauas juoksi,
minut ihmevuoreen se tuonne vei
Punaparta-keisarin luoksi.
Kivikuvana enää istunutkaan
hän ei kivi-istuimellaan;
ei ollut niin arvokas näöltäkään,
kuin yleensä kuvitellaan.
Läpi salien kävellä vaapersi
ja haasteli kanssani haluin,
mulle näytteli kaikkia aarteitaan
kuin kauppias muinaiskaluin.
Asesalissa mulle hän neuvoi kuin
piti käytellä pyssynperää,
pois ruosteesta manttelinliepeellään
pari hivutti miekanterää.
Hän riikinkukon-pyrstöllä myös
monen puhdisti rautapaidan
ja monen kypärin tomuistaan,
monen piikkilakinkin laidan.
Lipun tomutti samoin ja pakisi:
"Se ylin on ylpeys mulla,
että koita silkkiin ja toukkaa ei
ole ehtinyt puuhun tulla."
Ja saliin kun tultiin, miss' uinaili,
päänalusna kummut kilpein,
väki tuhantinen, sotavalmis tuo,
pakis äijä tuulin hilpein: