Jok' ei tule tänään, sen huomen tuo,
tasan varttuvi tammen varsi;
"Chi va piano, va sano", Rooman on
valtakunnassa sananparsi."
XVI LUKU.
Minut valveille vaunujen sysintä sai, mut luomi vasten luonta pian painui taas, ja ma uneksin Punaparrasta samaa juonta.
Kävin taas läpi salien kaikuvain
hänen kanssaan juttua pitäin;
piti kertoa kaikesta, kysymätään
hän kyseli vaan minkä mitäin.
Ei vuoteen moneen moniseen
ylämaailmast' ollut tuolta,
sodan seitsenvuotisen jälkeen maar,
hän saanut niin sanaa puolta.
Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch
nyt eli, mit' erikoista
Dubarry oli tehnyt, lemmitty
tuo Ludvig viidennentoista?
"Voi, keisari", huusin, "jäljessä käyt!
Jo Moses on ammoin kuollut
kera Rebekkansa, myös Abraham,
rakas poikans', on nurmen nuollut.
Oli Abraham siittänyt Leastaan
vesan, kutsutun Feliksiksi;
hän kristillisyydessä pitkälle pääs,
jo kapellimestariksi.
Ja Karschin muori on vainaa myös,
tytär, Klencke, samalla lailla;
tytär tyttären, Helmine Chézy, lie
viel' elävitten mailla.
Iloss' eleli kreivitär Dubarry —
ajall' Ludvigin elää päti;
hänet vihdoin kun giljotineerattiin,
hän oli jo vanha täti.