Hänen säihkyi silmänsä, hehkui suu,
väris sieramet, laulajan kauloi
bakkanttisesti hän parmailleen
ja vimmaista virttä lauloi:
"On kuningas Thulessa, jolla on
pikar' ihana, ilman vertaa,
kun siitä hän juo, niin silmänsä
käy sumeiksi samalla kertaa.
Ajatuksia päähänsä pälkähtää,
joit' ei olis arvannutkaan,
mies silloin ois hän tuomitsemaan
sinut, lapsi parka, putkaan.
Varo tuota Thulen valitsijaa;
sitä santarmi-, poliisi-Spartaa,
koko historiallisen koulun saat
sa kumppanuutta karttaa.
Jää tänne luokseni Hampuriin,
sua lemmin, me herkutelemme
nykyhetken viinein ja osterein,
tulevaisuutt' aattele emme.
Kansi umpeen! Riemumme sekahan
haju ilkeä ei saa haista —
sua lemmin, kuin lempinyt nainen lie
runoniekkaa saksalaista!
Sua suutelen ma ja tunnen kuin
minut henkesi haltioittaa;
mun sielussani juopumus
iki-ihana vallan voittaa.
On kuin sois kadulta korvaani
yövahtien laulut loitot —
oi suloinen kumppali, kuuletko,
hymeneat soi, hääsoitot!
Häähuovit hulmuvin soihtuineen
jo saapuvat orhein reiluin,
ja soihtutanssinsa taidokkaan
he tanssivat hyppien, heiluin.
Jo korkeanviisas senaatti,
ylivanhimmat vakaat jo tiell' on!
Pormestari tuolla yskähtelee,
puhe hänellä pitää miel' on.