Lähivaltain nimessä esittämään
tuoll' loistavin juhlavaattein
jo onnittelunsa ehdolliset
jono joutuu diplomaattein.
Rabbiinien, pappien hengelliset
myös saapuu lähetystöt —
vaan ah, tuoll' astuu Hoffmannkin,
näen sensorisakset pystöt!
Ne kalisee hänen kädessään — tuo villitty, miesi vimman, käy päin sua — viiltää lihaas — ah, vei paikan parahimman!"
XXVII LUKU.
Mitä vielä muuta tapahtui sinä ihmeyönä, sen toiste ma teille kerron, kun kerkeää kesäpäiväin lämmin loiste.
Suku vanha teeskelyn katoo tuo
maan päältä jo, kiitos taivaan!
Sen hauta perii, se vaipuu jo
oman valheruttonsa vaivaan.
Uus polvi nousee, mi maalit pois
luo poskilta, povista saastan,
halut orjan pois, ilot orjan pois —
sen kuulla kaikki ma haastan.
Jo nuoriso nousee, jok' ymmärtää
mi on laulajan ylpeys jalo,
syke sydämen laaja ja lämpöinen,
hänen mielensä päivänpalo.
Kuin tuli, kuin valkeus väkevä
mun lempi rinnassa elää;
sulotarten kirkkainten suortuvat
mun soittoni kielinä helää —
saman soiton, millä mun isäni,
jalo muistossa, soitteli muinen,
Aristophanes, tuo suosikki
runotarten rohkeasuinen;