"Sillä, herrat tuomarit, minä en kiellä sitä enää kauemmin, minä manasin hänet esiin! Tuleeko hän lausumaan sellaista, johon minä voin tarttua kiinni? Hän lausui, ja, herrat tuomarit, minä tartuin siihen ja täytin sillä vain velvollisuuteni ja täyttäisin sen vielä tänään uudestaan, vaikkapa minulle siitä koituisikin yhteiskunta- ja talouselämässä vielä suurempia ikävyyksiä, kuin mitä tähän asti olen saanut kestää! Omaa etuaan katsomaton idealismi on, herrat tuomarit, saksalaisen etuoikeus, ja hän noudattaa sitä horjumatta, vaikkapa tilapäisesti hänen rohkeutensa lannistuisikin vihollisten monilukuisuuden vuoksi. Kun minä aikaisemmin todistuksessani epäröin, niin ei se johtunut vain tutkintotuomarin mitä hyväntahtoisimmin myöntämästä muistin hämmennyksestä, vaan se oli, minä myönnän sen, kenties käsitettävää perääntymistä sen raskaan taistelun edessä, joka minun piti ottaa suorittaakseni. Mutta minä otan sen suorittaakseni, sillä sellainen henkilö kuin Hänen Majesteettinsa, meidän ylevä keisarimme vaatii sitä minulta…" Diederich jatkoi sujuvasti ja sellaisella lennolla, mikä pani hengästymään. Jadassohn huomasi, että todistaja alkoi siirtyä hänen tehtäviensä alalle, ja silmäsi levottomana puheenjohtajaan. Mutta Sprezius ei ilmeisestikään ajatellut keskeyttää Diederichiä. Liikkumattomalla korppikotkannokallaan hän katseli, silmiään räpäyttelemättä, Diederichin rautaista ilmettä, mikä salamoi uhkaavasti. Vanha Kühlemannkin antoi huulensa roikkua ja kuunteli. Mutta Wolfgang Buck, kumartuneena eteenpäin tuolillaan, tarkasteli Diederichiä, jännittyneenä, silmät täynnä vihamielistä viehätystä. Se oli kansanpuhe! Se oli esiintymistä, jolla oli pomminkaltainen vaikutus! Puhuja oli näkijä! "Herätkööt vihdoinkin meidän kansalaisemme", huusi Diederich, "siitä unesta, missä ovat niin kauan olleet, älkööt jättäkö vain valtion ja sen laitosten tehtäväksi kumouksellisten ainesten vastustamista, vaan tottukoot työhön omin käsin! Se on Hänen Majesteettinsa käsky, ja herrat tuomarit, pitäisikö minun tässä aikailla? Kumous nostaa päätään, joukko ihmisiä, jotka eivät ole saksalaisen nimen arvoisia, uskaltaa vetää lokaan monarkin pyhän persoonan…"
Keskinkertaisessa yleisössä joku nauroi. Sprezius ärähti ja uhkasi saattaa naurajan rangaistukseen. Jadassohn huokasi. Nyt ei ollut enää Spreziukselle mahdollista keskeyttää todistajaa.
Netzigissä, Diederich jatkoi, oli keisarillinen sotahuuto valitettavasti saanut liian vähän vastakaikua! Siellä suljettiin silmät ja korvat vaaran uhatessa, pysyttiin noissa poroporvarillisen demokratian ja humanismin vanhentuneissa katsantokannoissa, jotka tasoittivat tietä jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomille vihollisille. Voimakasta kansallista mielialaa ja suurpiirteistä imperialismia ei vielä käsitetty. "Uudenaikaisesti ajattelevien miesten tehtävänä on voittaa myöskin Netzig tämän uuden hengen puolelle, meidän jalon keisarimme tarkoittamassa mielessä, keisarimme, joka on kutsunut jokaisen mieleltään uskollisen, aatelisen niin hyvin kuin aatelittomankin, ylevän tahtonsa täyttäjäksi!" Ja Diederich lopetti: "Siksi minä, herrat tuomarit, olin oikeutettu astumaan syytettyä vastaan kaikella päättäväisyydellä, kun hän tahtoi nurista. Minä toimin ilman mitään persoonallista vihankaunaa, vain asian vuoksi. Olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen! Ja omasta puolestani" — hän salamoi Laueria kohden — "minä tunnustan tekoni, sillä ne saavat alkunsa moitteettomasta elämänvaelluksesta, joka myöskin kotonaan pitää kunnian arvossa eikä tunne valetta eikä siveettömyyttä!"
Suurta kiihtymystä salissa. Diederich, lausumansa jalon mielialan innostamana ja sen vaikutuksen huumaamana, loi edelleen salamoivia silmäyksiä syytettyyn. Mutta sitten hän perääntyi: nojaten penkkinsä käsipuuta vasten syytetty nousi ylös, huojuen ja vapisten; hänen silmänsä veristivät ja pyörivät, ja hänen leukansa vääntyivät, aivan kuin halvaus olisi niitä kohdannut. "Ooh!" huusivat naisäänet, täynnänsä odottavaa väristystä. Mutta syytetty ennätti vain päästää muutamia käheitä ääniä Diederichiä kohden: hänen puolustajansa oli tarttunut hänen käsivarteensa ja rauhoitti häntä. Sillä välin puheenjohtaja ilmoitti, että herra yleinensyyttäjä tuli kello neljältä pitämään syytöspuheensa, ja poistui oikeudenjäsenten kanssa. Puoleksi huumaantuneena Diederich huomasi olevansa yht'aikaa Kühnchenin, Zillichin ja Nothgroschenin piirittämänä, jotka onnittelivat häntä. Vieraat ihmiset puristelivat hänen kättään: syylliseksi julistaminen oli yhtä varmaa kuin kuoleminenkin, Lauer sai panna pillit pussiin. Majuri Kunze muistutti voittoisaa Diederichiä siitä, että heidän välillään ei ollut koskaan ollut erimielisyyksiä. Käytävässä meni vanha Buck hyvin läheltä Diederichin ohi, jonka joukko naisia oli ympäröinyt. Hän veti mustia kintaita käsiinsä ja katsoi samalla tuota nuorta miestä kasvoihin, vastaamatta kumarrukseen, jonka Diederich vasten tahtoaan teki, katsoi niin tutkivasti ja surullisesti, että Diederichkin, keskellä riemuaan, katsoi surullisesti hänen jälkeensä.
Äkkiä hän huomasi, että Buckin viisi tytärtä ilkesi ladella hänelle kohteliaisuuksia. He hepakoivat, melusivat ja kysyivät, miksi hän ei sitten tähän jännittävään käsittelyyn ollut tuonut sisariaan. Silloin hän mittasi katseellaan noita viittä koristettua hanhea vuoron perään, ylhäältä alas, ja selitti heille, ankarasti ja torjuvasti, että oli olemassa asioita, jotka toki olivat vakavampia kuin teatteriesitys. Hämmästyneinä neitoset jättivät hänet siihen seisomaan. Käytävä tyhjeni; lopuksi ilmestyi vielä Guste Daimchen. Hän teki liikkeen Diederichiä kohden, mutta Wolfgang Buck pidätti hänet, hymyillen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut; ja hänen kanssaan oli syytetty rouvineen. Guste loi nopeasti Diederichiin katseen, mikä vetosi hänen hellätuntoisuuteensa. Diederich vetäytyi erään pylvään taakse ja antoi, sydämensä tykyttäessä, voitettujen kulkea ohitse.
Kun hän aikoi poistua, niin hallintoneuvoston presidentti, herra von Wulckow tuli virkahuoneesta. Diederich asettui tien viereen, hattu kädessä, löi oikeaan aikaan kantapäänsä yhteen, ja tosiaankin, Wulckow pysähtyi. "No niin!" hän sanoi syvällä bassollaan ja taputti Diederichiä olalle. "Se oli kilpajuoksua. Hyvin sopiva mieliala. Me puhelemme vielä keskenämme." Ja hän meni eteenpäin likaisissa saappaissaan, hylkytti vatsaansa hikeentyneissä jahtihousuissaan ja jätti jälkeensä entistä voimakkaampana tuota väkivaltaisen miehuullisuuden hajua, mikä sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, oli vallannut oikeussalin.
Pormestari seisoi vielä ovella rouvansa ja anoppinsa kanssa, jotka molemmilta puolilta ahdistivat häntä ja joiden vaatimuksia hän, kalpeana ja toivottomana, koetti saattaa sopusointuun.
Kotona tiedettiin jo kaikki. He kaikki kolme olivat odottaneet eteishuoneessa käsittelyn päättymistä ja antaneet Meta Harnischin käydä katsomassa, mitä tapahtui. Rouva Hessling syleili poikaansa äänettömästi itkien. Sisaret seisoivat siinä hieman noloina, sillä vielä eilen he olivat halveksineet Diederichin osaa tuossa jutussa, osaa, mikä nyt oli osoittautunut niin loistavaksi. Mutta Diederich, voiton aiheuttamassa kauniissa unhottavaisuudessa, antoi aterian jälkeen tuoda viiniä pöytään ja selitti heille, että tämä päivä vakuutti kaikiksi ajoiksi heidän yhteiskunnallisen asemansa Netzigissä. "Buckin viisi tytärtä saa varoa katsomasta toiselle kadulle. Saavat olla iloisia, jos vastaatte heidän tervehdykseensä!" Lauerin tuomitseminen, niin Diederich vakuutti, oli nyt enää vain muodollisuus. Se oli ratkaistu asia ja samalla myöskin Diederichin keskeytymätön kohoaminen! "Tosin" — ja hän nyökäytti lasiinsa — "olisi asia voinut käydä hullustakin huolimatta täydestä velvollisuuden täyttämisestä, ja silloin, rakkaani, myöntäkäämme se itsellemme, minä olisin todennäköisesti mennyt myttyyn ja samalla myöskin Magdan avioliitto!" Kun Magda kalpeni, niin hän kosketti hänen käsivarttaan. "Nyt me olemme selviytyneet loistavasti." Ja lasi kohotettuna, miehellisellä juhlallisuudella: "Mikä käänne Jumalan sallimasta!" Hän määräsi, että kummankin piti koristautua ja tulla mukaan. Rouva Hessling neuvoi olemaan varovaisia, hän pelkäsi liiaksi kiihtymystä. Tällä kertaa Diederich saattoi odottaa, sisaret saivat tuhlata pukeutumiseensa niin paljon aikaa kuin vain tahtoivat. Kun he sitten astuivat istuntosaliin, niin se oli jo täynnänsä väkeä, mutt'ei samaa yleisöä. Kaikki Buckit puuttuivat ja heidän mukanaan Guste Daimchen, Heuteufel, Cohn, koko vapaamuurariyhdistys ja vapaamielinen vaaliyhdistys. He tunnustivat itsensä voitetuiksi! Kaupunki tiesi sen, rynnättiin esiin, katsomaan heidän kukistumistaan; keskinkertainen yleisö oli tunkeutunut aivan ensi rivin penkeille asti. Entisestä kermasta oli jälellä vain Kühnchen ja Kunze, ja he pitivät huolta siitä, että heidän kasvoiltaan saatettiin lukea oikein hyvä mieliala. Myöskin muutamia epäiltävännäköisiä olentoja istui tosin siinä välissä: nuoria miehiä, joilla oli väsyneet, mutta ilmehikkäät kasvot, sekä useampia silmiinpistäviä tyttöjä, joilla oli kauniiksi maalatut kasvot. Kaikki nämä vaihtoivat tervehdyksiä Wolfgang Buckin kanssa. Kaupunginteatteri! Buck oli iljennyt kutsua sen kuulemaan puolustuspuhettaan!
Syytetty käänsi nopeasti päätään niin usein kuin joku astui sisään. Hän odotti rouvaansa! "Hän luulee siis rouvansa vielä tulevan!" ajatteli Diederich. Mutta siinä hän jo tulikin: vielä kalpeampana kuin aikaisemmin hän tervehti miestään katseella, joka oli rukoileva, istuutui erään penkin päähän ja suuntasi katseensa suoraan tuomarin pöytää kohden, mykkänä ja uljaana, kuten kohtaloon… Oikeusto oli astunut sisään. Puheenjohtaja avasi istunnon ja antoi puheenvuoron herra yleisellesyyttäjälle.
Jadassohn alotti heti mitä rajuimmin; muutamien lauseiden jälkeen hän ei pystynyt enää kohoamaan ja vaikutti heikosti; kaupunginteatterin jäsenet naureskelivat keskenään halveksivasti. Jadassohn huomasi sen, hän alkoi heilutella käsivarsiaan, niin että hänen takkinsa liehui; hänen äänensä langettui, hänen korvansa leiskuivat. Maalatut tytöt lyhistyivät penkkiensä rintanojia vastaan, niin hillittömästi he hihittivät. "Eikö nyt sitten Sprezius huomaa mitään?" kysyi pormestarin anoppi. Mutta oikeusto nukkui. Diederich iloitsi sydämessään; hän oli saanut kostetuksi Jadassohnille! Jadassohn ei saanut esitetyksi mitään, mitä hän ei olisi jo tullut maininneeksi! Asia oli ratkaistu, sen tiesi Wulckow, ja Sprezius tiesi sen myöskin, siksi hän nukkui silmät selällään. Jadassohn itse tunsi sen parhaiten. Kun hän lopulta vaati kahden vuoden vankeutta, niin kaikki pitivät sitä vääränä, tuomaritkin, kuten näytti. Vanha Kühlemann säikähti ja heräsi kuorsauksestaan. Sprezius räpytteli silmiään virkistyäkseen ja sanoi sitten: "Herra puolustajalla on puheenvuoro."