Wolfgang Buck kohottautui hitaasti. Hänen erikoiset ystävänsä kuulijain joukossa ilmaisivat suosiotaan kuuluvalla jupinalla, minkä loppumista Buck odotti rauhallisesti Spreziuksen terotetusta nokasta huolimatta. Sitten hän selitti huolettomasti, aivan kuin olisi saattanut sanoa sanottavansa parissa minuutissa, että todistajain kuulustelu oli antanut syytetystä läpeensä suosiollisen kuvan. Herra yleinensyyttäjä oli väärässä omaksuessaan sen kannan, että sellaisten todistajien todistuksella, jotka vasta uhkaavan sekaantumisen johdosta heidän omaan olemassaoloonsa olivat todistaneet epäsuotuisasti, oli joku arvo. Pikemminkin sillä oli se arvo, että suorastaan loistavalla tavalla osoitti syytetyn viattomuutta, koska niin monet tunnetut ja totuuttarakastavat miehet vain pakottamalla —. Kauemmaksi hän ei luonnollisesti päässyt. Kun puheenjohtaja oli rauhoittunut, Buck jatkoi levollisemmin. Mutta jos tahdotuinkin olettaa todistetuksi, että syytetty tosiaankin oli lausunut nuo hänelle viaksi väitetyt sanat, niin siinäkään tapauksessa ei ollut voinut tapahtua mitään rikoksellista, sillä todistaja, tohtori Hessling oli avoimesti tunnustanut nimenomaan ja ehdoin tahdoin provoseeranneensa syytetyltä nuo sanat. Pikemminkin voitiin kysyä, eikö juuri tohtori Hessling, tuon provokatoorisen menettelynsä kautta, ollut rikollisen toiminnan varsinainen henkinen herättäjä, toiminnan, minkä hän oli suorittanut erään toisen avulla, käyttämällä hyväkseen hänen kiihtymystään. Puolustaja kehoitti yleistäsyyttäjää kiinnittämään todistaja Hesslingiin lähempää huomiota. Tässä kohden monet kääntyivät Diederichiin päin, ja hänen tuli kuuma. Mutta puheenjohtajan torjuva ilme rohkaisi häntä jälleen.
Buck teki äänensä lempeäksi ja lämpimäksi. Hän ei tahtonut tuottaa onnettomuutta todistaja Hesslingille, — jota hän piti erään paljon korkeamman uhrina. "Miksi nykyisinä aikoina kasaantuu niin paljon kanteita majesteettirikoksista? Sanotaan: sellaisten tapausten kuin tuon työmiehen ampumisen johdosta. Minä vastaan: ei, vaan niiden puheiden johdosta, joita niiden jälkeen pidetään". Sprezius liikahdutti päätään, hieroi jo nokkaansa, mutta perääntyi vielä kuitenkin. Buck ei antanut häiritä itseään; hän teki äänensä miehekkääksi ja vahvaksi.
"Uhkaukset ja liialliset vaatimukset toiselta puolen johtavat näiden vaatimusten kieltämiseen toisella puolen. Periaate: joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, vetää liian räikeän rajan byzantinolaisten ja majesteettirikoksentekijäin välille."
Silloin Sprezius tarttui hänen puheeseensa. "Herra puolustaja, minä en voi sallia sitä, että Te arvostelette täällä keisarin sanoja. Jos Te sitä jatkatte, niin oikeus tulee sakottamaan Teitä järjestysrikkomuksesta." "Minä alistun herra puheenjohtajan määräykseen", sanoi Buck, ja sanat kävivät hänen suussaan yhä pyöreämmiksi ja tärkeämmiksi. "Minä en tule siis puhumaan ruhtinaasta, vaan alamaisesta, jonka hän itselleen muodostaa, en Wilhelm II:sta, vaan todistaja Hesslingistä. Te olette nähneet hänet! Keskinkertainen ihminen, tavallinen järki, riippuvainen ympäristöstä ja tilaisuudesta, rohkeutta vailla, niin kauan kuin hänen asiansa oli huonolla kannalla, ja äärimmäisen itsetietoinen, niin pian kuin asian tila muuttui."
Diederich läähätti paikallaan. Miksi Sprezius ei suojellut häntä? Se olisi ollut hänen velvollisuutensa! Antoi julkisessa istunnossa tehdä kansallismielisen miehen halveksittavaksi — ja kenen hän antoi sen tehdä? Puolustajan, tuon kumouksellisten pyrkimysten ammatillisen edustajan! Valtiossa täytyi olla jotakin mätää!… Hänessä alkoi kiehua, kun katseli Buckia. Siinä oli vihollinen, antipoodi, jolle ei voinut tehdä muuta kuin murskata! Tuo loukkaava lempeys Buckin paksuissa kasvojenpiirteissä! Hänen nöyrä rakkautensa niitä sanoja kohtaan tunnettiin, jotka hän muodosti esittääkseen sitä, mikä Diederichille oli ominaista!
"Hänen kaltaisiaan", sanoi Buck, "on kaikkina aikoina ollut tuhansia, jotka ovat ymmärtäneet väärin tehtävänsä ja joilla on ollut poliittinen mielipiteensä. Lisää tulee tähän vain se, mikä tekee sen uudeksi tyypiksi, tulee liikkeet: esiintymisen pöyhkeys, luulotellun persoonallisuuden taistelumieli, halu vaikuttaa kaikin mokomin, vaikkapa muiden kustannuksella. Toisinajattelevain täytyy olla vihollisia, vaikkapa ne muodostaisivat kaksi kolmannesta koko kansasta. Luokkaetuja, saattaa olla, mutta romantiikan vääristämiä. Romanttista voipumusta erään herran edessä, joka lainaa alamaiselleen vallastaan sen verran, mikä on välttämätöntä vielä alempien alempanapitämiseksi. Ja kun todellisuudessa ja lain mukaan ei ole herraa eikä alamaista, niin julkinen elämä saa huvinäytelmällisen leiman. Mieliala on määrätyllä tavalla puettu, puheita tulvii kuten ristiritarien suista, sillä aikaa kun tuotetaan läkkipeltiä tai paperia; ja pahvimiekka paljastetaan sellaisen kuin majesteetti-käsitteen puolesta, mitä nykyään ei kukaan enää, paitsi satukirjoissa, käsitä vakavasti. Majesteetti…" toisti Buck, maistellen sanaa, ja muutamat kuulijat maistoivat mukana. Teatterilaiset, joista ilmeisesti sanat olivat sisältöä tärkeämmät, panivat käden korvalleen ja mutisivat suosiollisesti. Toisten mielestä Buck käytti liian valittuja sanoja, ja toisista oli outoa se, että hänen puheessaan ei ilmennyt mitään murteellista. Mutta Sprezius oli noussut pystyyn, hän kihisi saaliin himosta: "Herra puolustaja, minä vaadin Teitä viimeisen kerran olemaan vetämättä monarkin persoonaa tähän keskusteluun." Yleisön läpi kävi kiihtymys. Kun Buck uudestaan avasi suunsa, niin joku yritti taputtaa käsiänsä, mutta Sprezius ennätti aikoinaan väliin. Se oli ollut joku noista silmiinpistävistä tytöistä.
"Herra puheenjohtaja on", sanoi Buck, "ensimäisenä maininnut monarkin persoonan. Mutta koska se on nyt mainittu, niin minä saan, ujostelematta oikeutta todeta, että tämä persoona saa jotakin melkein kunnioitettavaa sen täydellisyyden vuoksi, millä hän on ilmaissut ja esittänyt maassa tällä haavaa esiintyvät pyrkimykset. Minä tahdon nimittää keisaria — eikä herra puheenjohtaja tule minua siinä keskeyttämään — suureksi taiteilijaksi. Voinko tehdä enempää? Me emme tunne mitään korkeampaa… Juuri siksi ei pitäisi olla sallittua, että jokainen keskinkertainen aikalainen häntä jäljittelee. Valtaistuimen loistossa saattaa joku antaa epäilemättä ainoanlaatuisen persoonallisuutensa näyttäytyä, saattaa puhua, ilman että odottaisimme häneltä muuta kuin puheita, saattaa salamoida, häikäistä, manata esiin kuviteltujen kumouksellisten vihan ja nostaa sellaisen permantoyleisön suosion, joka ei sen johdosta unhoita porvarillista todellisuuttaan…"
Diederich vavahti; ja kaikkien suut olivat auki ja silmät jännittyneinä, ikäänkuin Buck olisi kulkenut kahden tornin välistä nuoraa pitkin. Suistuiko hän? Sprezius piti nokkaansa vireessä. Mutta mitään ivan merkkejä ei ilmennyt puolustajan kasvoille, niissä häälyi jotakin katkeroitunutta innostusta. Äkkiä hän veti suupielensä alas, kaikki näytti muuttuvan harmaaksi.
"Mutta joku netzigiläinen paperitehtailija?" hän kysyi. Hän ei ollut suistunut, hänellä oli taas maa jalkain alla! Nyt kääntyivät kaikki katsomaan Diederichiin, vieläpä hymyiltiinkin. Emmi ja Magdakin hymyilivät. Buckilla oli vaikutuksensa, ja Diederichin täytyi valitettavasti sanoa itselleen, että tuo eilinen puhe kadulla oli ollut tähän kenraaliharjotusta. Hän lyyhistyi kokoon puhujan avoimen pilkan johdosta.
"Paperitehtailijat pyrkivät nykyään ottamaan itselleen osan, jota varten heitä ei ole valmistettu. Viheltäkäämme heidät pois lavalta! Heillä ei ole näyttelemislahjoja! Meidän julkisen elämämme taiteellinen taso, jota Wilhelm II:n esiintyminen on niin mainehikkaasti kohottanut, voi vain laskeutua sellaisten voimien kuin todistaja Hesslingin kautta… Ja taiteellisen tason mukana, herrat tuomarit, laskee tai nousee moraalinen. Valeideaalit tuovat perässään saastaiset tavat, poliittista huijausta seuraa porvarillinen."