"Mutta katsokaas, miten traagillista: tuo tytär, joka on antanut soitonopettajan suudella itseään, menee eräissä tanssiaisissa kihloihin erään luutnantin kanssa, ja kun tuo luutnantti tulee taloon, niin hän onkin sama luutnantti, joka —"
"Jumalani, rouva kreivitär!" Diederich ojensi kätensä puolustavasti, kokonaan liikutettuna niin monimutkaisten juonten vuoksi. "Miten Te osaatte kaikkia keksiäkin?"
Kappaleentekijä hymyili intohimoisesti.
"Niin, se siinä onkin mielenkiintoisinta: jälestäpäin sitä ei enää tiedä. Se tapahtuu niin salaisesti ihmisen sisimmässä! Usein minä ajattelen, että sen täytyy olla minussa perinnöllistä."
"Onko Teidän kunnioitettavassa suvussanne sitten useampiakin runoilijoita?"
"Niitä ei. Mutta jos minun suuri esi-isäni ei olisi voittanut
Kröchenwerdan taistelua, niin kuka tietää, olisinko minä kirjoittanut
'Salakreivitärtä'. Lopultakin kaikki riippuu aina verestä!"
Kuullessaan tuon taistelun nimen Diederich kumarsi eikä uskaltanut kysellä enempää.
"Esiripun täytyy nyt heti laskeutua", sanoi rouva von Wulckow.
"Kuuletteko jotakin?"
Hän ei kuullut mitään; vain kappaleentekijälle ovet ja seinät eivät merkinneet mitään. "Nyt vannoo luutnantti tuolle kaukana olevalle kreivittärelle ikuista uskollisuutta", kuiskasi rouva von Wulckow. "Niin", ja kaikki veri katosi hänen kasvoiltaan. Heti sen jälkeen se palasi rajusti takaisin; käsiä taputettiin: ei myrskyisästi, mutta taputettiin. Ovi avattiin sisältäpäin. Taustalla kohosi esirippu uudestaan, ja kun nuori Sprezius ja Wulckowin sisarentytär astuivat esiin, niin suosionosoitukset kävivät vilkkaammiksi. Äkkiä kapsahti siihen kulissien takaa Jadassohn, asettui näiden molempien eteen ja yritti saada menestystä — mihin vastattiin vihellyksellä. Rouva von Wulckow kääntyi pois suuttuneena. Pormestari Scheffelweisin anopille ja maakunnanoikeusneuvos Harnischin rouvalle, jotka häntä onnittelivat, hän sanoi: "Herra asessori Jadassohn on mahdoton yleiseksisyyttäjäksi. Minä tulen sanomaan sen miehelleni."
Nämä naiset tekivät heti tämän lausunnon tunnetuksi, ja se otettiin suosiollisesti vastaan. Äkkiä oli peilikäytävä täynnä ryhmiä, jotka soimasivat Jadassohnin korvia. "Rouva von Wulckowin kappale on hyvin kaunis; vain Jadassohnin korvat —?" Kun kuultiin, että Jadassohn ei tullut esiintymään toisessa näytöksessä, niin kuitenkin petyttiin. Wolfgang Buck tuli Guste Daimchenin kanssa Diederichin luokse. "Oletteko kuullut?" kysyi Buck. "Jadassohnin pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen korvansa takavarikoiduiksi." Diederich sanoi paheksivasti: "Minä en tee pilaa, jos jollekin käy huonosti." Samalla hän tarkasti kiihkeästi niitä silmäyksiä, jotka sattuivat Buckiin ja hänen seuralaiseensa. Kaikkien ilmeet kävivät eloisiksi; Jadassohn unhoitettiin. Professori Kühnchenin ohut, huutava ääni tunkeutui kaiken hälinän läpi, hän puhui jostakin "lihansaastutuksesta." Kun pastorska Zillich laski kätensä rauhoittavasti hänen käsivarrelleen, niin Kühnchen kääntyi, ja nyt saatiin kuulla selvästi: "Oikeata perinpohjaista lihansaastutusta se on!"