Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi piti häntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaa makeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydän ääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, että herra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainen ilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen ja luottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastui portailla, niin poika taputti käsiään hulluna — ja juoksi tiehensä.

Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvot turtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti ulos kielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen: "Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jos tekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivan liian mitättömiä."

Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhaten toisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta, toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken, jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: hän tunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenä vanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin, oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisen jälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaan paperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen. Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneet joutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitä itselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivat joitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon, että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaan myymälässä. Yritys onnistui — mutta illalla Diederich polvistui vuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, että peloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta. Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka aina metoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuus ja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaalle keisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. "Minun poikani on varastanut", hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä, katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. "Sinä petät ja varastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi."

Rouva Hessling tahtoi pakottaa poikaansa polvistumaan isän edessä ja pyytämään anteeksi, koska isä oli tämän vuoksi itkenyt! Mutta Diederichin vaisto sanoi, että tämä olisi vielä enemmän vihoittanut isää. Hessling ei ollenkaan ymmärtänyt vaimonsa tunteellista käytöstapaa. Rouva turmeli koko lapsen. Hessling sai hänet kiinni valheista yhtä hyvin kuin Diederichin. Eikä se ollut mikään ihmekään, koska rouva luki romaaneja! Se työ, mikä oli hänelle viikoksi määrätty, oli lauvantai-iltana useinkin vielä suorittamatta. Hän pieksi kieltään, sen sijaan että olisi puuhannut palvelijattaren kanssa… Eikä Hessling ollut edes varma siitä, söikö hänen vaimonsa salaa makeita, kuten hänen poikansakin. Pöydässä ei tämä uskaltanut syödä tarpeekseen, vaan hiipi jälestäpäin kaapille. Jos hän olisi uskaltanut mennä tehtaaseen, niin olisi varmasti varastanut nappeja.

Hän rukoili poikansa kanssa "kaikesta sydämestään", muodollisuuksista välittämättä, ja sai silloin poskipäänsä punottamaan. Hän kuritti häntä myöskin, mutta umpimähkäisesti, kiukuissaan. Usein hän oli tällöin väärässä. Silloin Diederich uhkasi valittaa isälleen, oli menevinään konttoriin ja riemuitsi jossakin nurkan takana sen johdosta, että äiti oli nyt tuskissaan. Äitinsä hellyyden hetket hän käytti hyväkseen, mutt'ei tuntenut mitään kunnioitusta häntä kohtaan. Äiti oli samanlainen kuin hänkin, ja se seikka esti hänet kunnioittamasta häntä. Sillä hän ei kunnioittanut itseään, vaan vietti elämää, joka ei olisi kestänyt Herran kasvojen edessä.

Kuitenkin heillä molemmilla oli perin tunteelliset hämyhetkensä. Juhlista he saivat esiin viimeisenkin tunnelmapisaran laulun, pianonsoiton ja sadunkertomisen avulla. Kun Diederich alkoi epäillä Jesuslasta, niin hän antoi äitinsä hellyttää itsensä ja saada vielä hetkiseksi uskomaan, tuntien itsensä sen kautta keventyneeksi, uskolliseksi ja hyväksi. Hän uskoi myöskin itsepintaisesti ylhäällä linnassa asustavaan aaveeseen, ja isä, joka ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, näytti ylpeältä, melkein rangaistavalta. Äiti ruokki häntä saduilla. Hän ilmaisi hänelle pelkonsa, mitä tunsi vilkasliikkeisten katujen ja raitioteiden vuoksi, jotka menivät siitä sivuitse, ja vei hänet muurin yli linnaan. Siellä he nauttivat suloisesta väristyksestä.

Meisestrassen kulmauksessa oli kuljettava poliisin ohitse, joka, jos tahtoi, saattoi viedä ihmisen vankilaan! Diederichin sydän jyskytti kuuluvasti; miten kernaasti hän olisi tehnyt suuren kierroksen! Mutta silloin olisi poliisi aavistanut hänen pahan omantuntonsa ja olisi siepannut hänet. Parempi oli osoittaa olevansa puhdas ja viaton — ja vapisevalla äänellä kysyi Diederich poliisilta, mitä kello oli.

* * * * *

Näiden monien peloittavien voimien jälkeen, joiden alaisena Diederich oli, sadun konnien, isän, rakkaan Jumalan, linnanpeikon, poliisin ja nuohoojan jälkeen, joka saattoi raahata koko miehen uunin piipun läpi niin että tuli yhtä mustaksi kuin hän itsekin oli, ja tohtorin jälkeen, joka saattoi penslata kaulaa ja ravistaa, jos huusi, — kaikkien näiden voimien jälkeen hän joutui vielä hirveämmän voiman valtaan, koulun, joka nieli ihmisen kokonaan. Diederich meni sinne parkuen eikä voinut vastata, vaikka olisi osannutkin, koska hänen täytyi parkua. Vähitellen hän oppi käyttämään hyväkseen itkemistaipumustaan silloin, kun ei osannut läksyjään — sillä mikään peikko ei ollut saanut häntä ahkerammaksi tai vähemmän uneksivaksi — ja vältti siten monta ikävää seurausta, kunnes opettajat olivat päässeet hänen juonensa perille. Ensimäistä kohtaan, joka sen keksi, hän tunsi suurta kunnioitusta; hän rauhoittui heti ja katseli häntä aralla antaumuksella käsivartensa yli, minkä hän oli koukistanut ja vetänyt kasvoilleen. Tätä terävänäkeistä opettajaa kohtaan hän jäi ainaisesti nöyräksi ja tottelevaiseksi. Hyvänsävyisille hän teki pieniä, vaikeasti toteennäytettäviä kujeita, joista ei kerskunut. Suuremmalla tyydytyksellä hän puhui eräästä todistusten turmelemisesta, eräästä suuresta rikosjutusta. Pöydässä hän ilmoitti: "Tänään herra Behnke löylytti taas pahanpäiväisesti kolmea oppilasta!" Ja kun kysyttiin, keitä?

"Minä olin yksi niistä".