Sillä Diederich oli sellainen, että kuuluminen tuohon persoonattomaan kokonaisuuteen, tuohon leppymättömään, ihmisiä halveksivaan, koneelliseen organismiin, mikä lukio oli, teki hänet onnelliseksi, ja että mahti, tuo kylmä mahti, jonka osakkaana hän oli, vaikkapa vain kärsivänäkin, oli hänen ylpeytensä. Luokan esimiehen syntymäpäivänä koristettiin kateederi ja taulu seppeleillä; Diederich kietoi niitä opettajan kepinkin ympärille.
Vuosien vieriessä liikutti häntä kaksi vallanpitäjiä kohdannutta onnettomuutta pyhällä ja suloisella virkistyksellä. Johtaja oli luokan edessä läksyttänyt erästä apulaisopettajaa ja antanut hänelle matkapassit; eräs yliopettaja tuli mielisairaaksi. Vielä suuremmat voimat, johtaja ja mielisairaala, olivat pidelleet julmasti niitä, joilla siihen asti oli ollut niinkin suuri valta. Silloin kun oltiin pieniä mutta vahingoittumattomia, niin ruumiita piti katsella alhaaltakäsin ja tehdä niistä omaa asemaa lieventävät johtopäätökset.
Diederich, jonka mahti oli kietonut rataslaitokseensa, edusti sitä nuorempien sisariensa edessä. Näiden piti kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja tehdä vielä tahallaan lisää virheitä, jotta veli saattoi raivoten käyttää punaista mustetta ja jaella rangaistuksia. He olivat hirveitä. Pienokaiset huusivat — ja silloin oli Diederichin vuoro nöyrtyä, jottei tullut ilmi.
Vallanpitäjiä jäljitelläkseen hän ei tarvinnut ketään ihmistä; hänelle riitti eläimet, jopa esineetkin. Hän seisoi Holländerin vieressä ja katseli, miten tämä ruhjoi lumppuja. "Sen sinä veit! Pankaapas vielä vastaan, törkeät riekaleet!" mutisi Diederich, ja hänen silmänsä kiilsivät. Äkkiä hän lyykistyi ja oli vähällä pudota kloorikylpyyn. Erään työmiehen askeleet olivat häirinneet hänen ilkeän nautintonsa.
Sillä hän tunsi itsensä täysin laadulliseksi ja asiastaan varmaksi vain silloin, kun sai selkäänsä. Tuskin koskaan hän vastusti lyöntejä, korkeintaan hän sanoi tovereilleen: "Ei selkään, se on epäterveellistä".
Ei niin, että hän ei olisi tuntenut oikeuksiaan tai etujaan. Mutta Diederichistä tuntui siltä, että se selkäsauna, jonka hän sai, ei tuottanut lyöjälle mitään käytännöllistä hyötyä eikä hänelle itselleen mitään todellista vahinkoa. Vakavammalta kannalta kuin nämä puhtaasti ideaaliset arvot hän otti sen vaahtokehrän, minkä "Netziger Hofin" yliviinuri oli jo kauan sitten luvannut, mutta jättänyt lupauksensa täyttämättä. Diederich meni useampia kertoja Meisestrassea pitkin torille muistuttaakseen sanottua ystäväänsä. Mutta kun tämä eräänä päivänä ei ollenkaan tahtonut enää tietää mistään lupauksestaan, niin Diederich polki jalkaansa vihastuneena: "Tämä menee jo liian pitkälle! Jollette heti kohta tuo minulle vaahtokehrää, niin minä kerron asian isännällenne!" Siihen Schorsch naurahti ja täytti Diederichin vaatimuksen.
Tämä oli kouraantuntuva saavutus. Valitettavasti saattoi Diederich nauttia siitä vain nopeaan ja surullisella mielellä, sillä pelätä sopi, että Wolfgang Buck, joka odotti häntä ulkona, ilmestyi siihen ja vaati osaansa, mikä oli hänelle luvattu. Kuitenkin hän ennätti pyyhkiä suunsa, ja oven edessä hän päästi suustaan oikean herjaustulvan Schorschia kohtaan, joka oli huijari ja jolla ei ollut vaahtokehrää. Diederichin oikeudentunto, joka äsken juuri oli niin voimakkaasti puhunut hänen puolestaan, vaikeni toisen vaatimusten edessä — joita ei tosin muuten saanut jättää huomioonottamatta, sillä Wolfgangin isä oli siksi aivan liian kunnioitusta herättävä henkilö. Vanha herra Buck ei käyttänyt kankeita tärkkikauluksia, vaan valkeata, silkkistä kaulaliinaa, minkä yläpuolella roikkuivat suuret, valkeat viikset. Miten hitaasti ja majesteettisesti hän asetti kultakoukkuisen keppinsä katukiveä vastaan! Hänellä oli sylinterihattu päässä, ja hänen päällystakkinsa alta pistivät usein esiin hännystakin liepeet, keskellä päivää! Sillä hän kävi kokouksissa, piti huolta koko kaupungista. Kylpylaitoksesta, vankilasta, kaikesta, mikä oli julkista, ajatteli Diederich, että se kuului herra Buckille. Hänen täytyi olla hirveän rikas ja mahtava. Kaikki, herra Hesslingkin niihin luettuna, paljastivat päänsä jo matkan päässä. Riistää jotakin hänen pojaltaan oli teko, jolla saattoi olla arvaamaton kantavuus. Jotta ne suuret voimat, joita Diederich niin kovin kunnioitti, eivät olisi häntä kokonaan painaneet maahan, hänen täytyi toimia hiljaa ja viekkaasti.
Vain kerran, kolmannella luokalla, sattui sillä lailla, että Diederich unhoitti rukoilemisen, menetteli sokeasti ja tuli voitonhumalaiseksi sortajaksi. Hän oli, kuten oli tapana ja toivottua, härnännyt luokan ainoata juutalaista, mutta nyt hän pani toimeen aivan tavattoman näytöksen. Piirustusliidun palasista hän teki kateederille ristin ja pakotti juutalaisen polvistumaan sen eteen. Hän piteli häntä kovakouraisesti, hän oli vahva! Ja hänet teki vahvaksi ympäristön suosio, yleisö, jonka joukosta kurkottautui auttavia käsiä, tuo ulkona ja sisällä oleva kaikkivoittava enemmistö. Sillä hänen kauttaan toimi Netzigin kristikunta. Miten mukavata oli toimia, kun tunsi vastuunalaisuuden ja syyllisyyden jaetuksi, kollektiiviseksi!
Innostuksen asetuttua pieni pelko astui tilalle, mutta ensimäiset opettajakasvot, jotka Diederich tapasi, antoivat hänelle hänen rohkeutensa takaisin. Ne olivat täynnään hämillään olevaa hyväntahtoisuutta. Muut osoittivat hänelle hyväksymisensä avoimesti. Diederich hymyili heille nöyrän ymmärtäväisesti. Hänen olonsa tuli sen jälkeen helpommaksi. Toverit eivät voineet kieltää kunnioitustaan siltä, joka oli uuden luokanesimiehen suosiossa. Tämän myötävaikutuksella Diederich pääsi priimukseksi ja salaiseksi järjestyksen valvojaksi. Näistä kunniapaikoista hän säilytti myöhemmin ainakin toisen. Hän oli kaikkien toveri, nauroi, kun nämä kertoivat kepposistaan, nauroi hämmästymätöntä, sydämellistä naurua, kuten vakavan, nuoren miehen sopiikin, miehen, joka ei pannut vallattomuutta kovin pahakseen — ja sitten väliajoilla, kun hän jätti päiväkirjan opettajalle, hän kertoi mitä tiesi. Hän mainitsi myöskin opettajille annetut pilanimet ja esitti ne kapinalliset puheet, mitä heitä vastaan oli pidetty. Hänen äänensä vapisi vielä hieman, kun hän niitä toisti, siitä hekumallisesta pelästyksestä, millä hän oli niitä kuunnellut, alasluotujen luomien takaa. Sillä hän vapisi jollain lailla vallanpitäjäin vuoksi ja etsi tiettyä, ilkeätä tyydytystä, jotakin, joka liikutti vain häntä, kuten viha, joka tyydytyksekseen otti vastaan pari nopeata ja salaista nuhdetta omaltatunnolta. Antamalla ilmi toverinsa hän sovitti omat synnilliset mielenliikutuksensa.
Toiselta puolen hän ei tuntenut tovereitaan kohtaan, joiden edistymisen hän saattoi kyseenalaiseksi, useinkaan mitään mieskohtaista vastenmielisyyttä. Hän esiintyi ankaran välttämättömyyden tunnontarkkana täyttäjänä. Jäljestäpäin hän saattoi mennä satutetun luo ja esittää vilpittömästi valittelunsa. Kerran saatiin kiinni hänen avullaan eräs oppilas, jota jo oli kauan epäilty kaiken kopioimisesta. Diederich toimitti hänelle, opettajan tieten, erään matemaattisen tehtävän, mikä oli keskeltä tahallisesti väärennetty, mutta minkä lopputulos oli kuitenkin oikea. Sen päivän iltana, jona vilpinharjoittaja joutui kiinni, istui muutamia yliluokkalaisia puistoravintolan portilla, mikä oli sallittua voimistelunäytöksen jälkeen, ja lauloi. Diederich oli asettunut uhrinsa viereen. Kun kerran juotiin pohjaan saakka, niin hän ei käyttänyt oikeuttaan, vaan antoi haarikan kulkea naapurilleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja viritti tunteellisesti venytetyllä bassoäänellä, aivan yksin: