"Ich hatt' einen Kameraden,
Einen bessern findst du nit…"
(Minulla oli hyvä toveri,
parempaa et löydä.)
Ylipäänsä hän tyytyi kaikissa aineissa lisääntyviin kouluharjoituksiin, kohoamatta missään vaatimusten yläpuolelle tai tietämättä maailmasta mitään, mikä ei ilmennyt kouluaineissa. Vaikeinta hänestä oli ainekirjoitus, ja jos joku siinä kunnostautui, niin hän tunsi häntä kohtaan selittämätöntä epäluuloa.
Kun hän oli päässyt ylimmälle luokalle, niin hänen suoriutumisensa tuntui varmalta, ja sekä opettajat että isän valtasi ajatus, että hänen piti jatkaa opintojaan. Vanha Hessling, joka 66 ja 71 oli marssinut juhlallisesti Brandenburger Torin läpi, lähetti Diederichin Berliniin.
* * * * *
Kun hän ei uskaltanut poistua kauaksi Friedrichstrasselta, niin hän vuokrasi itselleen huoneen yläkerrasta Tieckstrassella. Hänen tarvitsi nyt vain tulla suoraan alas eikä voinut olla osaamatta yliopistoon. Hän kävi siellä kaksi kertaa päivässä, kun ei ollut muutakaan tehtävää, ja itki usein väliajalla koti-ikävästä. Hän kirjoitti kirjeen isälleen ja äidilleen ja kiitti heitä onnellisesta lapsuusajasta. Ilman pakkoa hän meni vain harvoin ulos. Hän uskalsi tuskin syödä, pelosta, että menettäisi rahansa ennen kuun loppua. Ja aina hänen täytyi koetella taskujaan, ollakseen varma siitä, että ne eivät olleet joutuneet hukkaan.
Niin hyljätyltä kuin hän tunsikin itsensä, niin hän ei ollut kuitenkaan vielä mennyt, isän kirje mukanaan, Blücherstrasselle, herra Göppelin luokse, joka oli selluloosatehtailija ja Netzigista kotoisin sekä Hesslingin liiketuttavia. Neljäntenä sunnuntaina hän unohti ujoutensa — ja tuskin oli tuo punakka ja vanttera mies, jonka hän niin usein oli nähnyt isänsä konttorissa, tulla jährystänyt häntä vastaan, kun Diederich jo ihmetteli sitä, ettei ollut aikaisemmin tullut. Herra Göppel tiedusteli heti kaikkia Netzigin kuulumisia ja ennen kaikkea sitä, miten vanha Buck jaksoi. Sillä vaikka hänen poskipartansa nyt olikin harmaantunut, niin hän oli, kuten Diederichkin, jo lapsena, ja kuten näytti, muista syistä, kunnioittanut vanhaa Buckia. Siinä oli mies: hattu pois päästä! oli yksi niitä, joita Saksan kansan piti kunnioittaa, piti kunnioittaa vielä enemmän kuin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka tahtoivat parantaa kaikki verellä ja raudalla ja siitä hyvästä kirjoittivat kansalle huikeita laskuja. Vanha Buck oli jo 1848 edustanut kantaansa ja olipa hänet tuomittu kuolemaankin. "Niin, että me nyt saamme olla vapaita miehiä", sanoi herra Göppel, "siitä me saamme kiittää vanhan Buckin kaltaisia miehiä." Ja hän avasi vielä uuden olutpullon. "Nykyään meidän täytyy antaa kyrassieerisaappaiden survoa itseämme…"
Herra Göppel tunnusti itsensä vapaamieliseksi Bismarckin vastustajaksi. Diederich vakuutti oikeaksi kaiken, mitä Göppel tahtoi; hänellä ei ollut mitään mielipidettä kanslerista, vapaudesta eikä nuoresta keisarista. Mutta silloin häneen koski kovasti, kun eräs nuori tyttö astui sisään, tyttö, joka ensi katsannolta tuntui hänestä peloittavan kauniilta ja sievältä.
"Tyttäreni Agnes", sanoi herra Göppel.
Diederich seisoi siinä, ryppyisessä kävelypuvussaan, laihan kadetin tavoin, ja oli punastunut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä. Hän tahtoi olla siro, mutta mitä puhua hänen kanssaan? Diederich vastasi myöntävästi, kun hän kysyi, miellyttikö Berlin häntä; ja kun Agnes kysyi, oliko hän ollut teatterissa, niin siihen hän vastasi kieltävästi. Diederich tunsi tuskanhikeä ja oli lujasti vakuutettu siitä, että vain poistumisellaan saattoi huvittaa tyttöä. Mutta miten päästä lähtemään? Onneksi siihen ilmestyi eräs henkilö, leveä, Mahlmann-niminen mies, joka hirveällä äänellä puhui Mecklenburgin murretta ja näytti insinööritieteitä tutkivalta ylioppilaalta ja talon asukkaalta. Hän johdatti Agnes-neidin mieleen erään kävelyretken, jolle olivat luvanneet lähteä. Diederichiä pyydettiin tulemaan mukaan. Säikähtyneenä hän esitti kieltäytymisensä syyksi erään tuttavan, joka odotti häntä kadulla, ja meni tiehensä. "Jumalankiitos", hän ajatteli, tuntien sydämessään pistosta, "hänellä on jo joku."