"Minä en pidä sitä koskaan", sanoi Agnes. Diederichin sydän alkoi lyödä: "Entäs, jos se olisi ollut minulta?"
Seurasi hiljaisuus; Diederich pidätti henkeään. Aivan hiljaa tuli
Agneksen suusta:
"Sitten se olisi ollut eri asia."
Sen jälkeen he kulkivat äkkiä nopeammin, puhumatta enää mitään. He tulivat Brandenburger Torin eteen ja näkivät Lindenien olevan poliisien uhkaavasti miehittäminä, riensivät ohitse ja kääntyivät Dorotheenstrasselle. Täällä oli hiljaisempaa, Diederich hiljensi askeleitaan ja alkoi nauraa.
"Asia on perin koomillinen. Mitä Mahlmann Teille lahjoitti, oli nimittäin minun rahoillani maksettu. Hän riisti minulta kaiken, minäkin olin silloin vielä täysi keltanokka."
Agnes pysähtyi. "Oo!" — ja hän katsahti Diederichiin, hänen kullanruskeat silmänsä värisivät. "Se on hirveätä. Voitteko antaa sitä minulle anteeksi?"
Diederich hymyili itsetietoisesti. Ne olivat vanhoja historioita, nuoruuden hullutuksia.
"Ei, ei", sanoi Agnes hämmästyneesti.
Pääasia oli nyt, arveli Diederich, miten Agnes saattoi päästä kotiin. Täällä ei tapahtunut enää mitään uutta. Omnibusseja ei ollut myöskään nähtävissä. "Olen pahoillani, mutta Teidän täytyy suvaita vielä kauemmin minun seuraani. Ylipäänsä minä asun tästä lyhyen matkan päässä. Te voisitte nousta ylös kanssani, silloin ette ainakaan olisi pakotettu olemaan sateessa. Mutta nuori nainen ei tietenkään saa sitä tehdä."
Agneksen katse oli edelleenkin rukoileva.