Yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi kävi ilta, ja he kulkivat yhä nopeammin ja nopeammin maantietä takaisin. Lopulta he melkein juoksivat. Ja vasta sitten, kun oli niin pimeä, että he eivät enää nähneet selvästi toistensa kasvoja, he alkoivat puhua. Aamulla varhain tuli herra Göppel kenties kotiin. Agneksen täytyi lähteä kotiin… Kun he saapuivat ravintolaan, niin juna jo vihelsi matkan päässä. "Emme voi edes syödä enää mitään", sanoi Diederich teeskennellen tyytymättömyyttä. Kampsut ja kimpsut kokoon, laskut valmiiksi ja asemalle. Juna läksi, ennenkuin he olivat kunnolla päässeet vaunuun. Onneksi he saattoivat hengähtää ja puhua viimeisen neljännestunnin kiireellisistä toimituksista. Mutta kun niistä oli viimeinen sana sanottu, niin he istuivat siinä synkän lampun ääressä, ikäänkuin pyörtyneinä suuren vastoinkäymisen jälkeen. Oliko tuo synkkä maa tuolla ulkona houkutellut heitä kerran ja luvannut jotakin hyvää? Saattoiko olla niin, että se oli ollut eilen? Miten hitaasti juna kulki! Eikö lopultakaan kaupungin valot alkaneet näkyä ja vapaus koittaa?
Saavuttuaan perille he olivat yhtä mieltä siitä, ettei maksanut vaivaa nousta samaan ajuriin. Diederich astui raitiovaunuun. Silmät ja kädet koskettivat vain toisiaan.
"Uh!" sanoi Diederich, kun oli päässyt yksikseen. "Se oli lopussa." Ja sitten: "Yhtähyvin olisi voinut käydä hullustikin." Suuttuen: "Sellainen hysteerinen henkilö!" Itse hän kyllä tulisi pysymään lujasti veneessä, ja hän, Diederich, saisi kylpeä yksinään. Hän, Agnes, oli keksinyt koko juonen, koska hän kaikin mokomin tahtoi päästä naimisiin! "Naiset ovat liian ovelia, niillä ei ole mitään esteitä, meikäläisestä ei väliä. Tällä kertaa on hän vetänyt minua nenästä vielä pahemmin kuin Mahlmannia. No niin, se on oleva minulle opiksi koko eliniäkseni. Mutta tähän se loppuu!" Ja varmoin askelin hän riensi juomaseuraan. Tästälähtien hän vietti siellä jokaisen illan, ja päivisin hän valmistautui suulliseen tutkintoon lueskelemalla, ei kotonaan, vaan laboratoriumissa. Kun hän sitten palasi kotiin, niin portaiden nouseminen oli hänestä vaikeata, hänen täytyi tunnustaa, että hänen sydämensä tykytti. Epäröiden hän avasi huoneensa oven: — "ei mitään." Ja vaikka hänestä sen jälkeen olikin tuntunut helpommalta, niin joutui hän kuitenkin joka kerta lopulta kysymään kortteerirouvalta, oliko kukaan ollut häntä tapaamassa. Kukaan ei ollut käynyt.
Mutta kahden viikon perästä tuli kirje. Hän avasi sen mitään ajattelematta. Sitten hän tahtoi heittää sen lukemattomana pöydälle — veti sen kuitenkin uudestaan esille ja piteli sitä kaukana kasvoistaan. Nopeasti ja epäluuloisin katsein sieppasi hän sieltä ja täältä jonkun lauseen. "Minä olen niin onneton…" "Sen minä arvaan!" vastasi Diederich. "En uskalla tulla luoksesi…" "Sinun onnesi!" "On hirveätä, että olemme vieraantuneet toisistamme…" "Ainakin sinun mielestäsi." "Anna minulle anteeksi, mitä tapahtunut on, tai eikö mitään olekaan tapahtunut?…" "Aivan kylliksi!" "Minä en voi enää elää…" "Jokos sinä alat uudestaan?" Ja hän heitti kirjeen lopullisesti laatikkoon, tuon toisen luokse, jonka hän eräänä yönä oli ylenpalttisuudellaan täyttänyt ja onneksi jättänyt lähettämättä.
Mutta viikkoa myöhemmin, kun hän palasi yöllä kotiinsa, hän kuuli takaansa askeleita, mitkä kaikuivat omituisilta. Hän pyörähti ympäri: joku haamu jäi seisomaan, kädet hieman kohotettuina ja eteenpäin ojennettuina. Vielä silloinkin, kun hän avasi ulko-oven ja astui sisään, hän näki sen seisomassa puolipimeässä. Hän ei sytyttänyt valoa huoneessaan. Häntä hävetti valaista huonettaan, silläaikaa kun Agnes tähyili pimeässä, huonettaan, joka oli kuulunut hänelle. Satoi. Miten monta tuntia hän oli odottanut? Kenties seisoi hän yhä siellä viimeisine toiveineen. Sitä ei voinut sietää kauemmin! Hän tahtoi avata ikkunan — ja perääntyi. Kerran huomasi hän äkkiä olevansa portailla, ulko-oven avain kädessä. Kuitenkin hänen onnistui kääntyä ympäri. Sillä hän sitten lopetti sen homman ja riisuutui. "Enemmän ryhtiä, hyvä mies!" Sillä tällä kertaa ei enää olisi asiasta päässytkään helposti erilleen. Tyttöä täytyi epäilemättä sääliä, mutta itsehän hän oli kaiken tämän pannut alulle. "Ennen kaikkea minulla on velvollisuuksia omaa itseäni kohtaan." — Aamulla, huonosti nukuttuaan, hän piti sitä suorastaan hyvin pahana, että Agnes oli vielä kerran koettanut johtaa häntä pois radaltaan. Nyt, kun hän, Agnes, tiesi, että tutkinto oli suoritettava! Sellainen tunnottomuus oli niin hänen tapaistaan. Ja tuon yöllisen käytöksen, tuon sateessa esitetyn kerjäläisosan johdosta Agneksen haamu tuntui hänestä jälestäpäin epäilyttävältä ja kammottavalta. Hän piti häntä lopullisesti vajonneena. "Missään tapauksessa ei enää mitään!" hän vakuutti itselleen ja päätti vielä jälellä olevaa lyhyttä aikaa varten muuttaa asuntoa: "Vieläpä siinäkin tapauksessa, että siitä tulisi rahallista tappiota." Onneksi eräs hänen toverinsa haki paraikaa itselleen asuntoa; Diederich ei kärsinyt mitään ja muutti heti kauaksi pohjoiseen päin. Pian sen jälkeen hän suoritti tutkintonsa. Uusteutonia pani hänen kunniakseen aamupäiväjuomingit, jotka kestivät iltaan asti. Kotona hänelle ilmoitettiin, että jokin herra odotti häntä hänen huoneessaan. "Se on Wiebel", ajatteli Diederich, "hänen täytyy toki onnitella minua." Ja toivon paisuttamana: "Kenties se on asessori von Barnim?" Hän avasi ja ponnahti takaisin. Sillä siinä seisoi herra Göppel.
Hänkään ei heti osannut mitään sanoa. "No niin, hännystakissa?" sanoi hän sitten, ja epäröiden: "Olitteko kenties meillä?"
"En", vastasi Diederich ja pelästyi uudestaan: "Minä olen vain suorittanut tohtorintutkintoni."
Göppel vastasi: "Vai niin, onnittelen." Sitten Diederich tokasi: "Miten olette löytänyt minun uuteen asuntooni?" Ja Göppel vastasi: "Entiselle kortteerirouvallenne Te ette tosin ilmoittanut osotettanne. Mutta niitä on toisiakin keinoja." Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa. Göppelin ääni oli ollut rauhallinen, mutta Diederich tunsi siinä hirveän uhan. Hän oli aina työntänyt tuonnemmaksi ratkaisevaa käännettä koskevat ajatukset, ja nyt se oli tullut. Hänen täytyi istuutua.
"Minä olen tullut", alkoi Göppel, "siksi, että Agnes ei voi hyvin."
"Oo!" huudahti Diederich, teeskennellen toivottomuutta. "Mikä häntä sitten vaivaa?" Herra Göppel liikutteli surullisesti päätään. "Sydän ei tahdo toimia; mutta se johtuu luonnollisesti vain hermoista… Luonnollisesti", hän toisti, odotettuaan turhaan, että Diederich olisi sen toistanut. "Ja nyt hän käy ikävästä surulliseksi, ja minä tahtoisin häntä ilahuttaa. Ulos hän ei saa mennä. Mutta tulkaa Te toki kerta meille jälleen, huomenna on sunnuntai."