"Minä en suinkaan halua mitään loukata. Minä kysyn vain itseltäni, mitä me olemme tehneet Teille, minun tyttäreni ja minä. Täytyykö sitten Teidän saada niin suuret myötäjäiset?"
Diederich tunsi punastuvansa. Sitä päättävämmin hän jatkoi.
"Jos Te sen nyt välttämättä tahdotte kuulla: minun moraalinen tunteeni kieltää minua naimasta tyttöä, joka ei voi myötäjäisiksi tarjota myöskin siveellistä puhtauttaan."
Nähtävästi tahtoi herra Göppel vielä kerran suuttua; mutta hän ei voinut enää, hän sai vain vielä nyyhkytyksensä tukahutetuksi.
"Jospa Te tänään iltapäivällä olisitte nähnyt sen tuskan, minkä minä
näin! Hän tunnusti sen minulle, kun ei voinut enää kauemmin kestää.
Minä luulen, että hän ei enää rakasta minuakaan, vaan vain Teitä.
Mitäs Te sitten tahdotte, Te olette kuitenkin ensimäinen?"
"Kukas sen takaa? Ennen minua kävi Teillä eräs Mahlmann-niminen herra." Ja kun Göppel väisti, aivan kuin häntä olisi sysätty rintaan:
"No niin, voiko sitä tietää? Joka kerta valehtelee, sitä ei enää uskota."
Hän sanoi vielä: "Kukaan ihminen ei voi vaatia sitä minulta, että tekisin sellaisen lasteni äidiksi. Siihen on minulla liiaksi sosiaalista omaatuntoa." Samalla hän kääntyi ympäri. Hän kumartui ja pani tavaroita matkalaukkuun, joka oli siinä avoinna.
Takanaan hän kuuli nyt isän tosiaankin nyyhkyttävän — eikä Diederichkään mahtanut sille mitään, että tuli itse liikutetuksi: sen ylevän, miehellisen ajatuskannan vuoksi, jota oli julistanut, Agneksen ja hänen isänsä onnettomuuden vuoksi, jota korjaamaan velvollisuus häntä käski, rakkautensa kipeän muiston ja kohtalon tragiikan vuoksi… Hän kuuli tykyttävin sydämin, miten herra Göppel avasi ja sulki oven, miten hän hiipi käytävän poikki ja miten eteisen ovi kolisi. Nyt se oli lopussa — ja nyt suistui Diederich matkalaukkunsa päälle ja itki katkerasti. Illalla hän soitti Schubertia.
Sillä oli sisu tyydytetty, oli oltava vahva. Diederich tuumi, olisiko esim. Wiebel koskaan ollut niin sentimenttaalinen. Vieläpä sellainen kollo kuin Mahlmann oli opettanut Diederichille mistäänvälittämättömän energian käyttöä. Että myöskin muilla olisi kenties sisimmässään heikkoja kohtia, näytti hänestä mitä suurimmassa määrässä epätodennäköiseltä. Vain häntä ne vaivasivat äidin perintönä; ja Agneksen kaltainen tyttö, joka oli aivan yhtä hullu kuin hänen äitinsäkin, olisi tehnyt hänet kelvottomaksi elämään tässä ankarassa, kovassa ajassa. Tämä kova aika: tämä sana toi aina Diederichin mieleen Unter den Lindenin ja kaiken sen työttömien, naisten, lasten, pelon ja kapinan metelin — ja miten tämän kaiken kesytti aina eläköönhuutoihin asti valta, tuo kaikki käsittävä, epäinhimillinen valta, joka kivettyneenä ja salamoivana asteli siinä kavioineen aivankuin päiden päällitse.