"Asiaa ei voinut auttaa", hän sanoi haltioituneessa alamaisuudessaan. "Sellainen pitää ihmisen olla!" Sitä pahempi niille, jotka eivät sitä olleet: he joutuivat juuri kavion alle. Oliko Göppelillä, isällä ja tyttärellä, joitakin vaatimuksia häneen nähden? Agnes oli täysi-ikäinen, lasta hän ei ollut hänelle tehnyt. Siis? "Minä olisin houkkio, jos omaksi vahingokseni tekisin jotakin, johon minua ei voida pakottaa. Minulle ei liioin kukaan lahjoita mitään." Diederich tunsi ylpeää iloa siitä, miten hyvin hän oli kasvatettu. Yhdistys, sotapalvelus ja imperialismin ilma olivat hänet kasvattaneet ja tehneet kelvolliseksi. Hän lupautui kotonaan Netzigissä panemaan käytäntöön saavuttamansa perussäännöt ja olemaan ajan hengen esitaistelijana. Saattaakseen tämän päätöksen näkymään itsessään myöskin ulkonaisesti, hän meni seuraavana aamuna Mittelstrassella olevaan, Haby-nimiseen hoviparturiin ja antoi ajaa partansa sillä lailla, minkä oli upseerien ja arvohenkilöiden havainnut yhä suuremmassa ja suuremmassa määrässä ottavan käytäntöön. Se oli hänestä tähän asti näyttänyt liian ylevältä, jotta olisi voinut sitä matkia. Hän antoi partasiteen avulla kääntää viiksiensä kärjet suorakulmaisesi ylöspäin. Kun tämä oli tapahtunut, tunsi hän tuskin enää itseään peilissä. Partakarvoista paljastunut suu näytti, semminkin kun painoi huulet alas, joten kuten pohmeloisen uhkaavalta, ja viiksien kärjet törröttivät silmiä kohden, jotka herättivät pelkoa itse Diederichissäkin, ikäänkuin vallan kasvot olisivat niistä salamoineet.
III.
Välttääkseen Göppelin perheen puolelta tulevia lisärasituksia hän matkusti pois heti. Kuumuus teki rautatievaunun kammottavaksi oleskelupaikaksi. Ollessaan yksin osastossaan Diederich riisui ensiksi takkinsa, sitten liivinsä ja lopuksi kenkänsä. Eräällä asemalla astui vaunuun kaksi oudonnäköistä naista, jotka näkyivät loukkaantuneen Diederichin flanellipaidan näkemisen johdosta. Diederichin mielestä nämä olivat onnettoman koreita. Naiset ryhtyivät käsittämätöntä kieltä käyttäen moitiskelemaan häntä, minkä johdosta hän kohautti olkapäitään ja nosti jalkansa penkille. Naiset pitelivät nenäänsä ja päästelivät ilmoille hätähuutoja. Palvelija ilmestyi, vieläpä junailijakin, mutta Diederich veti esiin toisen luokan pilettinsä ja puolusti oikeuttaan. Antoipa hän virkamiesten ymmärtää, että nämä saattoivat polttaa vaikka nokkansa, sillä mahdotonta oli koskaan tietää, kenen kanssa oli tekemisissä. Kun hän sitten oli saavuttanut voiton ja naiset olivat vetäytyneet pois, niin heidän tilalleen tuli eräs kolmas nainen. Diederich katsahti häneen päättävästi, mutta tämä veti yksinkertaisesti laukustaan esiin makkaranpalasen ja alkoi syödä sitä, hymyillen samalla hänelle. Diederich paljasti aseensa, vastasi hänen myötätunnonosoitukseensa leveästi loistaen ja puhutteli häntä. Ilmeni, että he molemmat olivat Netzigistä. Diederich mainitsi nimensä, mihin nainen vastasi ilakoiden, että olivat vanhoja tuttuja. "Siis?" Diederich tarkasteli häntä tutkivasti: paksut punaset kasvot, lihakas suu, pieni, julkeasti sisäänpainettu nenä, vaalea, hyvin sileä ja säännöllinen tukka, nuori ja lihava kaula ja puolikintaissa olevat sormet, jotka pitelivät makkaraa ja näyttivät itse punasilta, pieniltä makkaroilta. "Ei", hän päätti, "en tunne Teitä, mutta kovin miellyttävä Te olette. Kuten äsken pesty porsas." Ja hän kietasi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Samassa silmänräpäyksessä hän sai korvapuustin. "Siinäpäs navakka tyttö", hän sanoi ja hieroi käsiään. "Onko Teillä enemmän sellaisia jaettavana?" — "Kyllä niitä riittää jokaiselle röyhkyrille," sanoi hän ja katseli Diederichiä, räpytellen pieniä silmiään riettaasti. "Makkaranpalasen Te voitte saada, mutt'ette mitään muuta." Tahtomattaan Diederich vertasi hänen tapaansa puolustautua Agneksen avuttomuuteen ja sanoi itselleen: "Tuollaisen voi huoletta naida." Lopuksi nainen mainitsi etunimensä, ja kun Diederich ei vieläkään keksinyt hänen sukunimeään, niin tämä alkoi kysellä yhtä ja toista Diederichin sisarista. Äkkiä viimeksimainittu huudahti: "Guste Daimchen!" Ja molemmat värisivät ilosta. "Tehän aina annoitte minulle lumpuista saatuja nappeja paperitehtaassanne. Sitä minä en unhoita koskaan, herra tohtori! Tiedättekö, mitä minä tein niillä napeilla? Minä keräsin niitä, ja kun minun äitini antoi niistä minulle kerta rahaa, niin minä ostin makeita."
"Käytännöllinen Te olette myöskin!" Diederich oli ihastuksissaan. "Ja sitten Te kiipesitte aina puutarhanmuurien yli meidän puolelle, Te tytöntynkkä."
Guste rätisi; hieno mies ei muistanut sellaista.
"Minä olen nyt kihloissa."
Wolfgang Buckin kanssa hän oli kihloissa! Diederich mykistyi, hänen ilmeessään oli pettymystä. Sitten hän selitti pidättyvästi, että tunsi Buckin. Guste sanoi varovasti: "Te arvelette nähtävästi, että hän on hieman liian haaveksivainen? Mutta Buckit ovatkin hyvin hienoa väkeä. No niin, muilla ihmisillä on taas enemmän rahaa", hän lisäsi. Sanat sattuivat, ja Diederich katsahti häneen. Guste pilkutti silmiään. Diederich halusi kysyä jotakin, muttei uskaltanut.
Vähää ennen kuin tultiin Netzigiin neiti Daimchen kysyi: "Entäs
Teidän sydämenne, herra tohtori, onkos se vielä vapaa?"
"Kihlauksen minä olen vielä välttänyt." Hän nyökäytti tärkeänä. "Ah, Teidän pitää kertoa minulle!" huudahti neiti. Mutta he ajoivat jo asemalle. "Me tapaamme toivottovasti toisemme pian jälleen", lopetti Diederich. "Minä voin vain sanoa Teille, että nuori mies joutuu usein kirotun käryttyneisiin asioihin. Yhden jaa:n tai ei:n tähden on koko elämä turmeltu."
Hänen molemmat sisarensa seisoivat asemasillalla. Nähtyään Guste Daimchenin he nyrpistivät ensin naamaansa, mutta sitten he syöksyivät eteenpäin ja auttoivat matkalaukun kannossa. He selittivät intonsa Diederichille, ennenkuin olivat edes kunnolla joutuneet hänen pariinsa. Guste oli nimittäin perinyt, oli miljonääritär! Siksi siis! Diederich pelästyi kunnioituksesta.