Sisaret selittivät lähemmin. Eräs vanha, Magdeburgissa oleva sukulainen oli testamenteerannut kaikki rahansa Gustelle, siksi, että tämä oli häntä hoitanut. "Ja hän on sen ansainnut", huomautti Emmi, "sillä tuo mies kuului olleen lopulta hirvittävän vastenmielinen." Magda lisäsi: "Sitäpaitsi tässä voidaan luonnollisesti ajatella vielä kaikellaista, sillä Guste oli hänen kanssaan kahden kesken vallan kokonaisen vuoden."
Diederich suuttui. "Sillä lailla ei puhu mikään nuori tyttö!" hän huusi kiihtyneesti; ja kun Magda vakuutti, että sitä sanoivat myöskin Inge Tietz, Meta Harnisch ja kaikki; "Silloin minä vaadin teitä pontevasti tuota juorua vastustamaan." Syntyi pieni vaitiolo; sitten Emmi sanoi: "Guste on nimittäin jo kihloissa." — "Sen minä tiedän", murisi Diederich.
Tuttavia tuli vastaan, Diederich kuuli itseään nimitettävän "herra tohtoriksi", säteili ylpeänä sen johdosta ja kulki Emmin ja Magdan välissä, jotka syrjästä ihmettelivät hänen partansa kuosia. Kotona rouva Hessling otti poikansa vastaan avosylin ja päästäen sellaisen huudahtuksen kuin nääntyvä, joka kuitenkin vielä tulee pelastetuksi. Ja mitä Diederich ei ollut osannut aavistaa, hän itsekin itki. Kerta kaikkiaan hän tunsi, että nyt oli se kohtalon hetki, jolloin hän ensi kertaa astui sisään perheen todellisena päänä, "valmiina", tohtorin tittelillä varustettuna ja miehenä, joka oli määrätty johtamaan tehdasta ja perhettä suuremman tietomääränsä mukaisesti. Hän ojensi äidille ja sisarille kätensä, kaikille yhtä haavaa, ja sanoi vakavalla äänellä: "Minä tulen aina muistamaan, että minä Jumalan edessä olen teistä vastuunalainen."
Mutta rouva Hessling oli levoton. "Oletko valmis, poikani?" hän kysyi. "Meidän väkemme odottaa sinua." Diederich tyhjensi olutlasinsa ja läksi ulos, omaistensa etunenässä. Piha oli puhdistettu, tehtaan sisäänkäytävä oli koristettu köynnöksillä, mitkä muodostivat nauharuusun "Tervetuloa!"-sanan ympärille. Sen edessä seisoi vanha Sötbier ja sanoi: "No niin, hyvää päivää, herra tohtori. En tullut ylös, koska minulla oli keskeneräisiä tehtäviä."
"Tänään olisitte ne myöskin saanut jättää", vastasi Diederich ja meni Sötbierin ohitse. Sisällä lumppuhuoneessa hän tapasi työväen. He kaikki seisoivat yhtenä joukkona: nuo kaksitoista työmiestä, jotka hoitivat paperikonetta, holländer- ja leikkuukonetta, sekä kolme konttoristia, niiden naisten ohella, joiden tehtävänä oli lumppujen valikoiminen. Miehet rykivät, syntyi väliaika, kunnes muutamat naiset työnsivät esiin erään pienen tytön, joka piteli edessään kukkavihkoa ja klarinetin äänellä lausui herra tohtorin tervetulleeksi ja toivotti hänelle onnea. Diederich otti vihon vastaan armollisin elein; nyt oli hänen vuoronsa yskiä. Hän kääntyi omaistensa puoleen, sitten katsahti hän terävästi väkeään silmiin, kaikkia vuoronsa perään, myöskin mustapartaista konemestaria, vaikkakin tuon miehen katse oli hänestä kiusallinen — ja alkoi:
"Työläiset! Koska te olette minun alaisiani, niin minä tahdon teille vain sanoa, että täällä tullaan tästälähin ponnella tekemään työtä. Minä aijon kerta kaikkiaan panna pyörät pyörimään. Viime aikoina, kun täältä on puuttunut isäntää, on moni teistä kenties ajatellut, että sopii laiskotella. Mutta se on kuitenkin erehdys, minä sanon sen erittäinkin vanhemmille työläisille, jotka ovat vielä täällä minun autuaan isävainajani päiviltä."
Korotetulla äänellä ja entistä terävämmin ja kärsivämmin, katsoen samalla vanhaan Sötbieriin:
"Minä olen nyt ottanut peräsimen omiin käsiini. Minun suuntani on oikea, minä johdan teidät ihanaa tulevaisuutta kohden. Ne, jotka tahtovat minua tässä auttaa, ovat sydämellisesti tervetulleita; kuitenkin ne jotka tässä asettuvat minua vastaan, minä murskaan."
Hän koetti antaa katseensa salamoida, hänen viiksensä kärjet pistivät vielä korkeammalle.
"Yksi on täällä herra, ja se olen minä. Jumalalle ja omalletunnolleni minä olen yksistään tilivelvollinen. Minä tulen aina osoittamaan teille isällistä hyväntahtoisuutta, mutta kumoushalun kukistamaan taipumattomalla tahdollani. Jos ilmenisi, että te olisitte jonkinlaisissakin suhteissa —"