"Vaikkapa se olisi minunkin!"
* * * * *
Heuteufel kohotti olkapäitään. Eteenpäin mentäessä Diederich koetti selittää pastorille, jonka kanssa hän oli jäänyt hieman jälkeen, tunteitaan. "Minuun", hän sanoi, sisäisestä kuohunnasta läähättäen, "tämä tapaus teki suorastaan suurenmoisen, niin sanoakseni majesteettisen vaikutuksen. Että joku, joka käy röyhkeäksi, voidaan yksinkertaisesti ampua avonaisella kadulla, ilman tuomiota! Ajatelkaapas: keskellä meidän porvarillista tylsämielisyyttämme sattuu jotakin tuollaista — sankarillista! Siitä toki nähdään, mitä voima merkitsee!"
"Kun se perustuu Jumalan armoon", lisäsi pastori.
"Luonnollisesti. Siitä juuri on kysymys. Siksi minuun tämä tapaus vaikutti uskonnollisesti kohottavasti. Ihminen saa toki usein huomata, että on olemassa korkeampia asioita, voimia, joiden alaisiksi meidät on annettu. Sillä kun esimerkiksi Berlinin katumeteleissä, helmikuussa, Hänen Majesteettinsa uskalsi lähteä ilmiömäisen kylmäverisesti kiehuvaan kumouksellisten joukkoon: niin, minä sanon vain —". Kun toiset olivat jääneet seisomaan Ratskellerin edustalle, niin Diederich kohotti äänensä. "Jos silloin keisari olisi antanut sotaväen sulkea kadut ja ampua meidän joukkoomme, aina vain ankarammin, minä sanon…"
"Niin Te olisitte huutaneet hurraata", lopetti Heuteufel.
"Te ette kenties?" kysyi Diederich ja koetti salamoida. "Minä toivon kuitenkin, että meillä kaikilla olisi kansallistunnetta!"
Tehtailija Lauer aikoi jo varomattomasti vastata, mutta hänet pidätettiin. Hänen asemastaan Cohn sanoi:
"Sitä minullakin on, mutta kustannammeko me armeijamme sellaisia kujeita varten?" Diederich mittasi häntä katseellaan.
"Teidän armeijanne, sanoitteko niin? Herra tavaratalonomistaja
Colinilla on armeija! Kuulitteko Te herrat?" Hän sanoi ylevästi:
"Tähän asti minä olen tiennyt vain Hänen Majesteetillaan keisarilla
olevan armeijan!"