Tohtori Heuteufel lausui jotakin kansan oikeuksista, mutta Diederich esitti tärkeästi kannattavalla äänellä, ett'ei toivonut mitään varjokeisaria. Kansa, joka menetti ankaran kurin, oli tuomittu kuolemaan… Sillä välin he olivat saapuneet ravintolaan, Lauer ja hänen ystävänsä istuivat jo. "No niin, ettekö istuudu pöytäämme?" kysyi Heuteufel Diederichiltä. "Loppujen lopuksihan me kaikki olemme vapaamielisiä miehiä." Silloin Diederich lausui lujasti: "Vapaamielisiä tietystikin. Mutta suurissa kansallisissa kysymyksissä minä ajattelen kokonaisuutta. Minun mielestäni on vain kaksi puoluetta, jotka Hänen Majesteettinsa on itse maininnut: toinen joka häntä puolustaa, ja toinen, joka häntä vastustaa. Ja silloin minusta näyttää, että minulla ei ole mitään paikkaa herrain pöydässä."
Hän teki virheettömän kumarruksen ja meni tyhjän pöydän luokse. Jadassohn ja pastori Zillich seurasivat häntä. Lähellä istuvat vieraat katsahtivat ympärilleen; syntyi yleinen hiljaisuus. Eletyn hetken humalassa Diederich sai päähänsä tilata shampanjaa. Ylempänä kuiskailtiin, sitten joku siirsi tuoliansa, se oli maakunnanoikeusneuvos Fritzsche. Hän jätteli hyvästi, tuli Diederichin pöydän luo puristamaan hänen, Jadassohnin ja Zillichin kättä ja poistui.
"Sitä olisinkin neuvonut häntä tekemään", huomautti Jadassohn. "Hän tunsi kuitenkin aikanaan asemansa kestämättömyyden." Diederich sanoi: "Puhdas ero oli parempi. Sen, jolla kansallisessa suhteessa on puhdas omatunto, ei tarvitse tosiaankaan pelätä näitä ihmisiä." Mutta pastori Zillich oli tyrmistynyt. "Oikeamielisen täytyy paljon kärsiä", hän sanoi. "Te ette vielä tiedä, millainen rettelöitsijä tohtori Heuteufel on. Huomenna hän kertoo meistä, jumalaties, millaisia kauhistavia juttuja." Silloin Diederich lyhistyi kokoon. Tohtori Heuteufel tunsi tuon hänen elämäänsä ikuisiksi ajoiksi synkentävän kohdan, kun hän tahtoi päästä suorittamasta asevelvollisuuttaan! Hän oli kieltänyt häneltä, pilkallisessa kirjeessä, sairaustodistuksen! Hän piti häntä kädessään, saattoi tuhota hänet! Hirveässä pelossaan Diederich pelkäsi kouluaikaisiakin paljastuksia, jolloin Heuteufel oli pensselöinyt hänen kaulaansa ja syyttänyt häntä arkuudesta. Hiki nousi hänen pinnalleen. Sitä äänekkäämmin hän tilasi hummeria ja shampanjaa.
Toisaalla, vapaamuurarien keskuudessa, olivat mielet uudestaan kiihdyksissä tuon nuoren työmiehen väkivaltaisen kuoleman johdosta. Mitähän sotilaat, joita junkkarit käskivät, oikein kuvittelivatkaan! Hehän käyttäytyivät kuin valloitetussa maassa! Ja kun päät olivat käyneet kyllin punaisiksi, niin herrat nousivat niin korkealle, että vaativat myöskin porvaristolle, joka tosiasiallisesti suoritti kaiken työn, osuutta valtion johdossa. Herra Lauer tahtoi tietää, missä suhteessa hallitseva luokka oikeastaan oli muiden edellä. "Ei edes rotuun nähden", hän väitti: "Sillä hehän ovat kaikki juutalaistuneita, ruhtinassukuja myöten." Ja hän lisäsi: "Tällä minä en tahdo loukata ystävääni Cohnia."
Oli aika astua väliin; Diederich tunsi sen. Nopeasti nielasi hän vielä yhden lasin, nousi ylös, astui painavasti keskelle lattiata, goottilaisen kattokruunun alle ja sanoi terävästi:
"Herra tehtailija Lauer, sallikaa minun kysyä, luetteko Te niihin ruhtinassukuihin, jotka Teidän persoonallisen mielipiteenne mukaan ovat juutalaistuneita, myöskin saksalaisia ruhtinassukuja."
Lauer vastasi rauhallisesti, melkein ystävällisesti: "Tottahan toki."
"Niinkö", sanoi Diederich, hengittäen syvään, toipuakseen saamastaan iskusta. Koko yleisön tarkatessa häntä hän kysyi:
"Ja niihin juutalaistuneisiin saksalaisiin ruhtinassukuihin Te luette myöskin sen, jota minun ei tarvitse tässä edes mainita?" Riemuiten sanoi Diederich tämän ja täysin varmana, että hänen vastustajansa sekaantuisi, menettäisi puhelahjansa ja vaipuisi pöydän alle. Mutta tämä muuttui odottamatta kyynilliseksi.
"No, no niin", sanoi Lauer.