Herrat pitivät itsensä hyvin suorassa, ja usein työntyi joku heistä odottamatta kappaleen matkaa edelle. Keppeineen he jyskyttivät alaslasketuita ikkunankaihtimia ja lauloivat kukin omassa tahdissaan "Reinin vahtia". Maakunnanoikeustalon nurkalla seisoi poliisi, mutta onnekseen osasi pysyä paikoillaan. "Tahdotteko kenties jotakin, miesparka?" huusi Nothgrosschen, joka oli kokonaan poissa suunniltaan. "Me sähkötämme keisarille!" Postitalon edustalla kohtasi pastoria, jolla oli kehnoin vatsa, onnettomuus. Sillä välin kun muut koettivat huojentaa hänen asemaansa, Diederich soitti virkamiehen esiin ja antoi hänelle sähkösanoman. Kun virkamies oli lukenut sähkösanoman, niin hän tarkasti Diederichiä epäröiden — mutta Diederich katsoi häneen sillä lailla salamoiden, että hän pelästyi ja teki velvollisuutensa. Sillä välin jatkoi Diederich salamoimistaan ja kivettyneenä seisomistaan ilman mitään tarkoitusta: keisarin asennossa, kun joku sivusadjutantti teki hänelle selvää vahtisotilaan urotyöstä ja siviilikabinetin päällikkö ojensi hänelle uskollisuudenvakuutussähkösanoman. Diederich tunsi kypärin päässään, löi sapelia vastaan sivullaan ja sanoi: "Minä olen hyvin vahva!" Telegrafisti käsitti sen huomautukseksi ja laski toiseen kertaan pikkurahat. Diederich otti ne, meni erään pöydän luo ja piirsi muutamia rivejä paperille. Sitten hän pisti sen taskuunsa ja palasi herrojen luokse.

Nämä olivat hankkineet ajurin pastorille, joka ajoi tiehensä ja huiskutti vielä vaununikkunasta itkien, ikäänkuin olisi ollut ikuinen ero kysymyksessä. Jadassohn kääntyi teatterin nurkalla eräälle kadulle, vaikka majuri mylvikin hänen peräänsä, ett'ei hänen asuntonsa ollut siellä päin. Äkkiä katosi sitten majurikin, ja Diederich joutui kahden kesken Nothgroschenin kanssa Lutherstrasselle. Walhallateatterin edustalla ei toimittajaa saatu enää minnekään, hän tahtoi mennä katsomaan "sähköihmettä", erästä naista, jonka piti suitsua tulta. Diederichin täytyi hänelle vakavasti selittää, että aika ei ollut sopiva sellaisten kevytmielisyyksien katsomiseen. Muutoin Nothgroschen unhoitti koko "sähköihmeen", niin pian kun huomasi Netziger Zeitungin rakennuksen. "Pysäyttäkää!" hän huusi. "Pysäyttäkää kone! Kansallismielisten miesten sähkösanoma on vielä saatava lehteen!… Te saatte sen lukea vielä huomenna lehdestä", hän sanoi eräälle ohikulkevalle yövartijalle. Silloin Diederich tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

"Eikä vain tätä sähkösanomaa", hän sanoi lyhyesti ja hiljaa. "Minulla on vielä toinen." Hän veti erään paperin taskustaan. "Yötelegrafisti on minun vanha tuttavani, hän uskoi sen minulle. Tämän saapumisesta Teidän täytyy luvata olla ehdottomasti vaiti, sillä muutoin tuon miehen asema kävisi uhatuksi."

Kun Nothgroschen heti lupasi kaikki, Diederich sanoi paperiin katsomatta:

"Se on osotettu rykmentin komennuskunnalle, ja everstin itsensä on ilmoitettava siitä sille vahtisotilaalle, joka tänään ampui tuon työmiehen. Se kuuluu: Sinun kunnian kentällä sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän Sinut korpraaliksi… Olkaa vakuutettu" — ja Diederich ojensi paperin toimittajalle. Mutta Nothgroschen ei katsahtanut siihen, vaan tuijotti, ikäänkuin älyttömänä, Diederichiin ja hänen kivettyneeseen ryhtiinsä, hänen viiksiinsä, jotka pistivät aina silmiin asti, hänen silmiinsä, jotka salamoivat.

"Nyt minä melkein uskoin —" änkytti Nothgroschen. "Te olette niin suuresti samannäköinen kuin — kuin —."

IV.

Diederich olisi, kuten parhaina uusteutoniaikoina, nukkumalla laiminlyönyt päivällisen, mutta Ratskellerin lasku tuli, ja se oli siksi huomattava, että hänen täytyi nousta ja mennä konttoriin. Hänen oli paha olla, ja hänelle tuotettiin vielä mielipahaa, jopa perheenkin puolelta. Sisaret vaativat kuukautista pukutarverahaansa, ja kun hän selitti, että hänellä ei sitä nyt ollut, niin he viittasivat vanhaan Sötbieriin, jolla aina oli ollut. Diederich nousi pontevasti tätä kapinayritystä vastaan. Korkealla kohmeloäänellä hän selitti tytöille, että näiden piti nyt tottua kokonaan toisenlaiseen komentoon. Sötbier tosin oli aina antanut pois ja saattanut liikkeen menemään alas. "Jos minun nyt pitäisi tänään maksaa teille osuutenne, niin te ihmettelisitte kirotusti sitä, miten vähän teille tulisi." Sitä sanoessaan hän tunsi sen läpeensä epäoikeutetulta, jos hänet joskus pakotettaisiin laskemaan nämä molemmat osallisiksi liikkeeseen. Se täytyi saada estetyksi, hän ajatteli. Nämä sen sijaan tulivat vielä vaativammiksi. "Me emme siis saata maksaa pukujamme, mutta herra tohtori juo shampanjaa sadallaviidelläkymmenellä markalla." Silloin Diederich muuttui hirvittävän näköiseksi. Hänen kirjeensä siis avattiin! Häntä vakoiltiin! Hän ei ollut herra talossaan, vaan apulainen, neekeri, joka raatoi naisten puolesta, jotta nämä saattoivat koko päivän laiskotella! Hän huusi ja polki jalkaa, niin että lasit helisivät. Rouva Hessling rukoili valittaen, sisaret vastustivat enää pelosta, mutta Diederich oli päässyt hyvään alkuun. "Mitä te uskallattekin? Sellaiset hanhet kuin te? Mistä te tiedätte, vaikka nämä sataviisikymmentä markkaa olisivatkin loistava pääomansijoitus. Niin juuri, pääomansijoitus! Luuletteko te, että minä juon shampanjaa idioottien kanssa, jos en minä heiltä mitään tahdo? Tästä te ette tiedä vielä mitään täällä Netzigissä, se on sitä uutta kurssia, se on —" Hän keksi sanan. "Se on suurpiirteisyyttä! Suurpiirteisyyttä!"

Hän paiskasi oven perässään kiinni. Rouva Hessling meni hänen perässään varovaisesti, ja kun tämä oli vaipunut asuinhuoneen sohvalle, niin hän otti Hänen kätensä ja sanoi: "Rakas poikani, minä olen sinun kannallasi." Samalla katsahti hän häneen aivan kuin olisi tahtonut "rukoilla sydämestään." Diederich vaati itselleen hapanta silliä; ja sitten hän valitti vihoissaan, miten vaikeata oli johtaa tuota uutta henkeä Netzigiin. Ainakaan täällä kotona ei pitänyt tehdä hänen työtään mahdottomaksi! "Minulla on suuria tekeillä teidän kanssanne, mutta jättäkää se suosiollisesti minun paremman tietoni ja taitoni varaan. Yhden tulee olla herrana. Yrittelijähenki ja suurpiirteisyys kuuluvat kaiketi hänelle. Sötbieriä ei siinä tarvita. Jonkun aikaa minä annan sen vanhuksen vielä hengähtää, sitten hän saa mennä menojaan."

Rouva Hessling vakuutti vienosti, että hänen poikansa tuli jo äitinsä tähden aina tarkoin tietämään, mitä hänen tuli tehdä — ja sitten Diederich läksi konttoriin, missä kirjoitti Eschweileriin Büschlin konetehtaaseen kirjeen tilatakseen sieltä "uuden, Maier-järjestelmäisen patentti-kaksois-holländerin." Hän jätti kirjeen avoimeksi ja läksi ulos. Kun hän palasi takaisin, niin Sötbier seisoi kirjoituspöytänsä edessä, ja varmaa oli, että hän itki harmaan silmäsuojuksimensa alla: kyyneliä tippui kirjeelle. "Teidän täytyy kirjotuttaa se vielä kerran puhtaaksi", sanoi Diederich kylmästi. Silloin Sötbier alkoi: