"Nuori herra, meidän vanha holländerimme ei ole mikään patenttiholländer, mutta se polveutuu vanhan herran ensi ajoilta alkaen; sillä hän aloitti ja sillä hänestä tuli suuri…"
"No niin, ja minä toivon puolestani tulevani suureksi omalla holländerillani", sanoi Diederich terävästi. Sötbier vaikeroi.
"Meidän vanha koneemme on aina meille riittänyt."
"Minulle ei."
Sötbier sanoi, että se oli yhtä työkykyinen kuin kaikkein uusimmatkin, jotka oli huijausreklaamin avulla saatu niin hyvään huutoon. Kun Diederich pysyi kovana, niin vanhus avasi oven ja huusi: "Fischer! Tulkaapas vähän tänne!" Diederich kävi levottomaksi. "Mitä Te tahdotte siltä mieheltä? Minä tahdon päästä siitä, että hän sekaantuu tähän!" Mutta Sötbier vetosi konemestarin todistukseen, mestarin, joka oli työskennellyt suurimmissa tehtaissa. "Nyt, Fischer, sanokaapas herra tohtorille, miten työkykyinen meidän holländerimme on!" Diederich ei tahtonut kuunnella, hän juoksi edestakaisin, vakuutettuna siitä, että tuo mies tuli käyttämään tilaisuutta suututtaakseen häntä. Sen sijaan Napoleon Fischer antoi ensin rajattoman tunnustuksen Diederichin asiantuntemukselle ja sanoi sitten vanhasta holländerista kaikkea sitä epäedullista, mitä siitä suinkin saatettiin ajatella. Kun Napoleon Fischeriä kuultiin, niin hän oli jo, ollut vähällä sanoa itsensä irti vain sen tähden, että vanha holländer ei miellyttänyt häntä. Diederich puhkui: hänelle oli tosiaankin tapahtunut onnellisesti siinä suhteessa, että oli saanut käyttää edelleen herra Fischerin arvokasta apua; mutta konemestari selitti hänelle, välittämättä hänen ivastaan, hintaluettelossa olleiden kuvien perusteella uuden patenttiholländerin hyviä puolia, semminkin sitä, että sitä oli mukava hoitaa. "Kunpa vain voisin huojentaa Teidän työtänne!" puhkui Diederich. "Muuta minä en toivo. Kiitoksia, saatte mennä."
Kun konemestari oli poistunut, niin Sötbier ja Diederich työskentelivät jonkun aikaa itsekseen. Äkkiä Sötbier kysyi: "Ja millä meidän pitäisi se maksaa?" Diederich lensi heti tulipunaiseksi: hänkään ei ollut koko aikana mitään muuta ajatellut. "Niin mitä!" hän huusi. "Millä maksaa! Ensiksi minä myönnän pitkän hankinta-ajan, ja sitten: kun minä tilaan itselleni niin kalliin holländerin, niin Te kenties luulette, että minä en tiedä, mihin minä sitä käytän? Ei, rakkaani, minulla täytyy silloin olla tarkat suunnitelmat liikkeen pikaiseksi laajentamiseksi — joista minä en tänään vielä tahdo puhua mitään."
Samalla hän läksi konttorista, jäntevässä asennossa, vaikkakin sisimmässään epäillen. Tämä Napoleon Fischer oli poistuessaan katsahtanut vielä ympärilleen, silmissä sellainen ilme, kuin olisi houkutellut sopivasti, päämiehensä ansaan. "Vihollisten ympäröiminä", ajatteli Diederich ja piukensi vielä ryhtiään, "me olemme vasta oikein vahvoja. Minä tulen ne pian murskaamaan." Heidän piti saada kokea, kenen kanssa olivat tekemisissä; sitten hän pani täytäntöön ajatuksen, jonka oli saanut jo herätessään: hän meni tohtori Heuteufelin luokse. Tämä toimitti vastaanottonsa loppuun asti ja antoi hänen odottaa. Sitten otti hän hänet vastaan työhuoneessaan, missä kaikki hajut ja esineet muistuttivat Diederichin mieleen aikaisempia, kiusallisia käyntejä. Tohtori Heuteufel otti lehden pöydältä, naurahti ja sanoi: "No niin, Te tulette varmastikin tänne osoittamaan riemuanne. Kaksi menestystä yhdellä kertaa! Teidän shampanjauskollisuudenilmoituksenne on lehdessä — niinpä niin, ja keisarin sähkösanoma vahtisotilaalle ei Teidän kannaltanne katsoen jätä tietenkään mitään toivomisen varaa."
"Mikä sähkösanoma?" kysyi Diederich. Tohtori Heuteufel näytti sen hänelle; Diederich luki. "Sinun kunnian kentällä, sisäisen vihollisen edessä osoittamasi rohkeuden vuoksi minä ilmaisen Sinulle keisarillisen tunnustukseni ja nimitän sinut korpraaliksi." Sellaisena kuin se oli siinä painettuna, se teki häneen täysin väärentämättömän vaikutuksen. Vieläpä hän joutui sen valtaan; miehellisellä pidättäväisyydellä hän sanoi: "Se on jokaiselle kansallismieliselle sydämestä lähtenyttä puhetta." Kun Heuteufel vain kohautti olkapäitään, niin Diederich veti henkeään. "En ole tullut tänne tämän tähden, vaan järjestämään meidän molemminpuolisia suhteitamme." Heuteufelin mielestä ne olivat jo järjestyksessä. "Ei, ei ollenkaan." Diederich vakuutti haluavansa kunniakasta rauhaa. Hän sanoi olevansa valmis vaikuttamaan oikeinymmärretyn liberalismin hengessä, jos vain hänen kireästi kansallista ja keisarille uskollista vakaumustaan pidettiin arvossa. Tohtori Heuteufel selitti tämän kaiken olevan vain tyhjiä lauseita. Silloin Diederich menetti käsityskykynsä. Tämä mies piti häntä kädessään, hän saattoi erään paperin avulla todistaa hänet pelkuriksi! Tuo ivallinen nauru hänen keltaisilla kiinalaiskasvoillaan, tuo suuremman voimansa tunteva ryhti oli jatkuvana viittauksena. Mutta hän ei puhunut, hän antoi miekkansa heilua Diederichin pään päällä. Tilanteen täytyi loppua! "Minä vaadin Teitä", sanoi Diederich käheänä mielenliikutuksesta, "antamaan minulle minun kirjeeni takaisin." Heuteufel tekeytyi hämmästyneeksi. "Minkä kirjeen?" — "Sen, jonka minä kirjoitin Teille asevelvollisuuden vuoksi, kun minun piti palvella." Sen jälkeen lääkäri mietti.
"Vai niin: silloin kun Te tahdoitte päästä täyttämästä velvollisuuksianne!"
"Minä ajattelin jo silloin, että Te tulisitte selittämään minun varomattomat lausuntoni minua loukkaavalla tavalla. Minä vaadin Teitä vielä kerran antamaan minun kirjeeni takaisin." Ja Diederich astui esiin uhkaavana. Heuteufel ei väistynyt.