— Korkeasti kunnioitettava herra, vastasi Kohlhas, oikeuden lausunto, jonka sain Dresden'istä, on saattanut minun siten menettelemään, kuin menetellyt oikein. Sota, jota minä käyn yhteiskuntaa vastaan, johtuu siitä, että minä olen tästä yhteiskunnasta hyljätty.
— Hyljätty! huudahti Lutherus, katsoen tuimasti Kohlhas'iin; mikä mielettömyys villitsee sinun ajatuksiasi? Kuka tahtoisi hyljätä sinua siitä yhteiskunnasta, jossa sinä olet elänyt; missäpä onkaan tapahtunut, niinkauan kuin valtiolaitos on olemassa ollut, että joku henkilö, olkoonpahan sitten ken hyvänsä, olisi jostakin yhteiskunnasta hyljätty, jos hän itse on tahtonut siihen huilua!
— Hyljätyksi, sanoi Kohlhas, nyrkkiänsä puristaen, katson minä sen, jolta kielletään lakien suojelusta; sillä niiden suojelusta tarvitsen minä, harjoittaakseni rauhallista tointani, senpätähden minäkin ansaittuine omaisuuksineni liityn semmoiseen yhteiskuntaan, ja se, joka kieltää minulta lain suojelevaa kättä ja karkoittaa minut erämaan villien joukkoon, hän antaa itse minulle — voitteko kieltää sen? — aseen käteen puolustaakseni itseäni.
— Kuka on kieltänyt sinulta lakien suojelusta? huudahti Lutherus. Enkö minä kirjoittanut sinulle, että ne valitukset, joita sinä olet tehnyt, ovat maaherralle aivan tuntemattomia. Jos valtion palvelijat hänen selkänsä takana panevat riitoja myttyyn, tahi jollakin muulla tavalla hänen tietämättänsä häpäisevät hänen korkeata nimeänsä, ketä muuta paitsi Jumalaa uskallat sinä silloin vaatia tuomitsemaan häntä tuollaisten palvelijain valitsemisesta, ja oletko sinä, pahantapainen ja hurja ihminen, valtuutettu senvuoksi hänelle tuomiota langettamaan?
— No hyvä, vastasi Kohlhas, koska maaherra ei hylkää minua, palaan minä myös takaisin hänen suojelemaansa yhteiskuntaan, hankkikaa minulle, pyydän vieläkin, suojeluskirja Dresden'iin, niin annan minä sen joukon, jonka olen Lützen'in linnan luokse koonnut, hajautua, ja esitän vieläkin kerran ne valitukset, joita tähän saakka ei ole korviin otettu, maan tuomioistuimelle.
Lutherus heitti paperinsa ylösalaisin pöydälle, eikä puhunut mitään. Uhkaava asema, joka tällä ihmisellä valtiossa oli, saattoi hänet tyytymättömäksi, ja miettien sitä vaatimusta, jonka Kohlhas Kohlhasenbrück'istä oli junkkerille tehnyt, kysyi Lutherus häneltä, mitä hän nyt voisi odottaa Dresden'in tuomioistuimelta.
— Junkkerin rankaisemista lakien mukaan, vastasi Kohlhas, hevoset saatettakoon entiseen kuntoonsa, ja korvausta annettakoon siitä vahingosta, jota sekä minä että Mühlberg'in luona kaatunut renkini, Herse, olemme saaneet kärsiä meille tehdyn väkivaltaisuuden vuoksi.
— Vahingon korvausta! huudahti Lutherus. Suuria summia olet sinä ottanut sekä juutalaisilta että kristityiltä vekseliä ja pantteja vastaan, voidaksesi siten tyydyttää hurjaa kostonhimoasi; otatko nekin lukuun, kun niistä kysymys tulee?
— Jumala varjelkoon minua, vastasi Kohlhas; taloani ja tilaani ja sitä hyvää toimeentuloani, joka minulla on ollut, en minä takaisin pyydä, yhtä vähän kuin kustannuksia vaimoni hautajaisista. Hersen vanha äiti saa tehdä laskun kustannuksista poikansa hoidosta ja ylläpidosta ja luettelon siitä, mitä häneltä Tronkenburg'issa katosi, ja sen vahingon suuruuden, jonka minä sain kärsiä, kun en saanut hevosiani myydyksi, antakoon hallitus jonkun asiantuntevan arvostella.
— Hurja, käsittämätön ihminen! sanoi Lutherus, katsoen häntä tuimasti silmiin, sittenkun sinun miekkasi on julmemmin, kuin ajatella voi, junkkerille kostanut, mikäpä pakoittaa sinua niin itsepintaisesti vaatimaan oikeuden päätöstä häntä vastaan, joka, kun se vihdoinkin lankee, niin perin vähässä määrässä häneen koskee?