Kohlhas vastasi, kyyneleen vieriessä hänen poskeansa myöden alas:
— Korkea-arvoinen herra, tämä asia on maksanut minulle minun vaimoni; Kohlhas tahtoo näyttää maailmalle, ettei hän väärää asiaa puolustaessaan ole perikatoon joutunut. Suostukaa näissä suhteissa minun tahtooni ja antakaa oikeuden ratkaista; kaikessa muussa, mistä voi riitaa syntyä, myönnyn minä teidän tahtoonne.
— Kuule siis, sanoi Lutherus, se, mitä sinä nyt vaadit, on oikeuden mukaista, jos muuten asian laita niin on, kuin yleensä luullaan; ja jos sinä, ennen kuin ryhdyit omakätiseen kostonpuuhaasi, olisit ymmärtänyt toimittaa asiasi maaherran ratkaistavaksi, niin en yhtään epäile, että sinun vaatimustasi olisi tyystin tarkoin noudatettu. Mutta etköhän kuitenkin, jos kaikkia mietimme, olisi siinä tehnyt paremmin, jos Vapahtajasi tähden olisit antanut junkkerille anteeksi, ottanut hevoset, noussut niiden selkään, vaikka laihtuneitakin olivat, ja syöttänyt ne jälleen lihaviksi tallissasi Kohlhasenbrück'issä?
— Kentiesi, vastasi Kohlhas astuen akkunan luokse, kentiesi ei. Jos minä olisin tietänyt, että ainoastaan uhraamalla rakkaan vaimoni hengen tulisin saamaan hevoseni entisiin voimiinsa, ehkäpä siinä tapauksessa olisin menetellyt, niinkuin te sanotte, korkea-arvoinen herra, enkä olisi välittänyt vakallisesta kauroja, josko niitä sitten olisi mennyt enemmän tahi vähemmän; mutta kun asia nyt on minulle tullut niin kalliiksi, saa se, minun mielestäni, mennä menoansa loppuun saakka. Langetkoon tuomio sellainen kuin minä odotan, ja hoitakoon junkkeri minun hevoseni entisilleen.
Lutherus sanoi, samassa kun hän, ajatustensa lentäessä eri suunnille, jälleen otti Kohlhas'in paperin käteensä, että hän tahtoi ruveta keskusteluun vaaliruhtinaan kanssa Kohlhas'in puolesta; sillä välin pitäisi tämän pysyä alallansa Lützen'in linnassa; milloin ruhtinas myöntäisi hänelle täyden turvallisuuden, siitä antaisi Lutherus julkisella kuulutuksella tiedon. — Tosin en tiedä, lisäsi hän, kun Kohlhas kumartui alas hänen kättänsä suudellaksensa, antaako vaaliruhtinas armon käydä oikeudesta, sillä, kuten olen kuullut, on hän koonnut sotajoukon ja aikoo ottaa sinut vangiksi Lützen'in linnassa; minä kuitenkaan, niinkuin jo sinulle sanoin, en ole voimiani säästävä, saadakseni kaikki hyvin onnistumaan.
Näin sanoen nousi hän istuimeltaan ja aikoi antaa Kohlhas'in mennä. Tämä arveli, että Lutheruksen puhuminen hänen puolestansa tulisi olemaan täytenä vakuutena asian luonnistumisesta; Lutherus tarjosi hänelle kätensä hyvästi jätöksi, mutta silloin laskeutui Kohlhas äkisti polvilleen hänen eteensä ja sanoi, että hänellä oli vielä toinenkin rukous sydämellänsä. Helluntain aikana, jolloin hän tavallisesti oli käynyt Herran pöytään, oli hän laimin lyönyt kirkossa käyntinsä sotapuuhiensa vuoksi, ja nyt pyysi hän Lutheruksen tekemään hänelle sen palveluksen, että ilman erinäisiä valmistuksia ripittäisi hänet ja senjälkeen antaisi hänelle pyhän sakramentin.
Lutherus tuumaili hetkisen ja sanoi, tuimasti häneen katsoen:
— Kyllä, Kohlhas, sen tahdon tehdä. Mutta Herra, jonka ruumista sinä anot, antoi anteeksi vihollisillensa. Tahdotko sinä, lisäsi hän, kun Kohlhas hämmästyneenä katsoi häntä, samaten antaa anteeksi junkkerille, joka on tehnyt vääryyttä sinua vastaan, mennä Tronkenburg'iin noutamaan hevosesi ja ratsastaa niillä Kohlhasenbrück'iin, siellä ne voimiinsa syöttämään?
— Korkea-arvoinen herra, sanoi Kohlhas hämillänsä, tarttuen samassa Lutheruksen käteen, eihän Herrakaan antanut anteeksi kaikille vihollisillensa. Suokaa minun antaa anteeksi vaaliruhtinaalle, maaherralle, linnanvoudille ja -hoitajalle, herroille Hintz ja Kuntz ja niille, jotka muuten ovat minua tässä asiassa loukanneet, mutta suokaa minun, jos niin tapahtua voi, saada pakoittaa junkkeria ruokkimaan hevoseni entiseen kuntoonsa.
Hänen näin puhuessaan käänsi Lutherus hänelle selkänsä tyytymättömällä silmäyksellä ja nykäsi samassa kellon vetimestä; muuan palvelija kynttilä kädessä ilmestyi etehiseen. Kohlhas nousi ällistyneenä jaloilleen, silmiänsä pyyhkien, ja kun palvelija turhaan koetti saada ovea auki, se kun oli salvassa, ja kun Lutherus taas istui paperiensa ääreen, aukaisi Kohlhas itse miehelle.