Pikaisesti silmäiltyään vierastaan, sanoi Lutherus palvelijallensa:
— Näytä valkeata tämän miehen alas mennä!
Palvelija, ollen jotenkin hämillään tästä vierailusta, otti portin avaimen seinästä, ja odottaen vierasta lähtemään, meni hän takaisin huoneen puolittain avonaiselle ovelle. Kohlhas hypisteli liikutettuna hattuansa, sanoen:
— Niinmuodoin en minä voi, korkea-arvoinen herra, päästä osalliseksi siitä hyvästä työstä, jota teiltä pyysin: saada rikokseni sovitetuiksi?
— Vapahtajasi kanssa? — et! vastasi Lutherus. Mitä maanherraan tulee, tahdon parastani koettaa, kuten sinulle lupasin.
Ja silloin osotti hän palvelijalle, että hän enempää viivyttelemällä tekisi, mitä oli määrätty. Kohlhas puristi tuskallisella huokauksella kädet rintaansa vasten, seurasi miestä, joka vei häntä portaita alas, ja katosi.
Seuraavana aamuna lähetti Lutherus Saksin vaaliruhtinaalle kirjeen, missä hän — annettuansa ankaran sivu-iskun herroille Hintz ja Kuntz von Tronkalle, jotka, edellinen kamarijunkkarina, jälkimäinen juomanlaskijana kuuluivat ruhtinaan likeisimpään seurueesen ja jotka, kuten yleiseen tiettiin, olivat estäneet Kohlhas'in valituskirjan perille tulemasta — ilmoitti hänelle sillä vapaamielisyydellä, joka oli Luthruksella omituista, että asiain ollessa näin ikävällä kannalla ei ollut mitään muuta tehtävissä, kuin hyväksyä hevoskauppiaan ehdoitus, ja katsoen siihen, mitä jo on tapahtunut, myöntää hänelle täysi vapaus, että hän uudestaan voisi alkaa oikeudenkäyntiänsä. Yleinen mieli, huomautti Lutherus, on varsin epäiltävässä määrässä Kohlhas'in puolella, niin että itse Wittenberg'issä, jonka hän kolmasti oli polttanut, kuului ääniä hänen puolustukseksensa; ja kun Kohlhas epäilemättä, tuomioistuimen hylkäämänä, antaisi asiansa katkerilla muistutuksilla tulla kansan tiedoksi, voisi kansa joutua niin suuressa määrässä harhaan, että valtion vallalla ei olisi enään mitään tehtävänä. Hän lausui, että tässä tilaisuudessa olisi parasta jättää kaikki epäilykset siitä, olisiko soveliasta ryhtyä keskusteluihin aseisin tarttuneen valtion jäsenen kanssa; tämä oli todella, sen mukaan kuin häntä kohtaan oli menetelty, jätetty, jos niin saattaa sanoa, ulkopuolelle valtion suojelua, ja, sanalla sanoen, pitäisi häntä nyt, Lutheruksen tuuman mukaan, että saataisiin asia päättymään, paremmin pitää jonakin vieraana valtana, joka oli maahan hyökännyt (ja voisihan tämä olla jossakin määrin oikeakin, kun hän oli ulkomaalainen), kuin hallitusta vastaan nousseena kapinoitsijana.
Vaaliruhtinas otti vastaan tämän kirjeen juuri kun Meissen'in prinssi Kristian, valtakunnan yli-sotapäällikkö ja Mühlberg'in luona lyödyn ja haavojansa vielä sairastavan Meissen'in prinssin Fredrikin setä, oli saapuvilla linnassa, samoin kuin suurkansleri kreivi Wrede, valtiokanslian presidentti kreivi Kallheim, juomanlaskija ja kamarijunkkari Hintz ja Kuntz von Tronka, jotka olivat ruhtinaan nuoruuden ystäviä ja uskottuja. Kammarijunkkari, herra Kuntz, joka salakirjurina piti huolta herransa salaisesta kirje-vaihdosta, ollen oikeutettu käyttämää» hänen nimeänsä ja sinettiänsä, otti ensiksi puhuaksensa ja koetti leveästi ja laveasti selittää, ettei hän milloinkaan olisi tukehuttanut niitä valituksia, joita hevoskauppias oli hänen sukulaisestansa, junkkerista, oikeusistuimelle tehnyt, ellei hän väärien ilmoitusten kautta olisi ruvennut pitämään niitä aivan perättöminä ja joutavanpäiväisinä riidan-hankkeina; ja sitten käänsi hän puheensa asiain nykyiseen tilaan. Hän huomautti, että hevoskauppiaalla ei Jumalan eikä ihmisten lain mukaan ollut oikeutta tämmöisen hairahduksen tähden ryhtyä niin hirmuiseen omankäden-kostoon, jota hän oli harjoittanut; hän kuvaili sitä kunnian loistetta, joka lankeisi tämmöisen uppiniskaisen päähän, jos hänen kanssansa ryhdyttäisiin keskusteluihin, ikäänkuin jonkun laillista sotaa käyvän vallan kanssa; se häpeä, johon vaaliruhtinaan korkea henkilö tästä joutuisi, tuntui hänestä niin mahdottomalta kärsiä, että hän kaunopuheliaisuutensa innossa mieluummin, kuten hän sanoi, tahtoisi kokea mitä muuta hyvänsä, kuin nähdä tuon hurjan kapinoitsijan yrityksien johtavan tarkoitettuun päämäärään, mieluummin nähdä junkkeria väki-vallalla vietävän Kohlhasenbrück'iin tahi johonkin muualle hevosia syöttämään, kuin kuulla, että Lutheruksen ehdotus tässä tapauksessa olisi hyväksytty. Oikeuden suurkansleri kreivi Wrede lausui, puolittain Kuntz'iin kääntyneenä, surkuttelemisensa siitä, ettei ennemmin ollut ilmaantunut noin hienotunteista huolenpitoa ruhtinaan kunniasta, kun asiaa ensiksi esiteltiin; hän selitti vaaliruhtinaalle, mitenkä vaarallista oli käyttää valtion voimaa ilmeisesti väärän asian puolustukseksi ja huomautti, katsoen siihen mies-lukuun, joka hevoskauppiaalla vielä maassa oli, että väkivaltaisuuksien verkko tällä tavoin voisi kohoutua äärettömyyteen saakka, sekä lausui suoraan, että oikeus aivan yksinkertaisesti, jos se heti paikalla ja ilman henkilöön katsomatta korvaisi sen hairauksen, mihin oltiin vikapääksi tultu, voisi repiä rikki tämän verkon ja onnellisesti pelastaa hallituksen noin rumasta asiasta. Ruhtinaan kysymykseen, mitä Meissen'in prinssi Kristian asiasta arveli, vastasi tämä, samassa kunnioituksella kääntyen suurkansleriin, että sellainen ajatustapa, jota viimeinen puhuja oli osoittanut, tosin synnytti hänessä mitä suurinta kunnioitusta, mutta kun kansleri tahtoi puolustaa Kohlhas'ia hänen oikeuksiinsa, kosketti hän samalla Wittenberg'in, Leipzig'in ja koko häviötä kärsineen alan vahingonpalkkion tahi kuitenkin rangaistuksen vaatimuksia. Valtion järjestys oli tähän mieheen katsoen niin hämmentynyt, että sitä tuskin enään voitaisiin entiselleen palauttaa oikeustieteellisellä perusohjeella. Sen vuoksi oli hän kammarijunkkarin kanssa yhtä mieltä siinä, että tässä piti turvattaman siihen voimaan, joka juuri tällaisia tapauksia varten on olemassakin, nimittäin tarpeeksi suureen sotajoukkoon, joka ottaisi vangiksi tahi karkoittaisi hevoskauppiaan, joka oleskeli Lützen'issä.
Kammarijunkkari lausui, noutaen samassa istuimia vaaliruhtinaalle ja prinssille sekä nöyrästi asettaen ne esille huoneesen, että häntä ihastutti, jotta mies prinssin oikeuden tunnolla ja nerolla oli samaa mieltä kuin hän itsekin kysymyksessä olevassa arveluttavassa asiassa. Mutta prinssi, käyden käsiksi tuoliin, siihen kuitenkaan istumatta, ja kiivaasti katsoen kammarijunkkaria silmiin, vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut yhtään syytä iloita tästä yhdenmukaisuudesta, kun ensimäisenä toimena luonnollisesti tulisi olemaan juuri hänen vangitsemisensa ja syyttämisensä maaherran nimen väärin käyttämisestä. Sillä jos tarve vaatisikin, että oikeuden valtikan edessä annettaisiin unheesen jäädä koko joukko pahoja tekoja, jotka sisältyivät tässä asiassa itsessään sekä sen kautta olivat alkunsa saaneet, ja jotka olivat liian laajat oikeuden tutkinnon alle vedettäviksi, niin ei tämä kuitenkaan tulisi koskemaan ensimäistä menettelyä, joka oli näihin aihetta antanut, sillä ainoastaan kammarijunkkarin hengiltä-tuomitsemisen kysymys voisi antaa valtiolle oikeuden hevoskauppiaan kukistamiseen, "jolle itse olemme antaneet käteen sen miekan, mitä hän käyttää, ja jonka asia, kuten tietty, on aivan oikea".
Vaaliruhtinas, johon näistä sanoista hölmistynyt junkkeri loi silmäyksensä, kääntyi pois, koko kasvoiltaan punastuen, ja meni akkunan luokse. Kun kaikki olivat seisoneet hetkisen neuvottomassa äänettömyydessä, sanoi kreivi Kallheim, että tällä tavoin ei suinkaan päästäisi siitä loihtupiiristä, mihin oli kietouduttu. Samalla oikeudella voitaisiin nostaa kannetta prinssin omaa veljenpoikaa, prinssi Fredrik'iä vastaan: kummallisella matkallaan Kohlhas'ia vastaan oli hänkin monella tavalla väärinkäyttänyt hänelle annettuja määräyksiä, ja hän oli luettava niiden joukkoon, jotka olivat valtaan saattaneet sen häiriötilan, missä nyt oltiin. Kun vaaliruhtinas, harhailevin silmäyksin ympärilleen katsellen, astui erään pöydän ääreen, otti juomanlaskija herra Hintz von Tronka puhuaksensa ja sanoi, että hän ei voinut käsittää, mitenkä päätös, joka tässä oli tehtävänä, voisi jäädä huomaamatta niin viisailta miehiltä, kuin ne, jotka tässä läsnä olivat. Hevoskauppias oli, senmukaan kuin puhuja tiesi, luvannut antaa joukkonsa, jolla hän oli maahan hyökännyt, käydä hajalle, jos hän saisi täyden turvallisuuden matkustaa Dresden'iin ja asiansa uudestaan tutkittavaksi; mutta eihän siitä seurannut, että hänelle annettaisiin hänen rikoksellinen omankäden-kostonsa anteeksi; nämät ovat kaksi eri oikeuden käsitettä, jotka tohtori Lutherus näkyy toisiinsa sekoittaneen, niinkuin valtioneuvostokin.